JOHDANTO.

Phaidros-dialogi tuntuu syntyneen niitten voimakkaitten vaikutelmien herättämänä, jotka Platon on saanut opettajatoiminnastaan Akademiassa. Se on persoonallisen, suusanallisen opetuksen ylistystä kuollutta kirjatietoa vastaan, joka ei Platonin mielestä voi antaa mitään uutta tietoa, vaan korkeintaan palauttaa muistiin, mitä entuudestaan tiedämme. Ensi sijassa suuntautuu hyökkäys retoriikkaa vastaan, joka pohjautumatta ja pyrkimättä todelliseen tietoon puhtaasti ulkonaisin keinoin koettaa vaikuttaa kuulijoihin. Vain sellaisen puhetaidon, joka perustuu todelliseen käsitteelliseen sekä synteettistä että analyyttistä tietä saavutettuun tietoon niin hyvin kyseessäolevasta aineesta kuin kuulijoitten luonteista, voi Platon myöntää taiteeksi. Sama kuin retoriikan on laita runouden ja lakienlaadinnan, jonka Platon lukee kirjallisuuteen. Niilläkin on arvoa vain sikäli kuin ne perustuvat tähän edellämainittuun käsitteellisen ajattelemisen taitoon. Sille, joka on tämän taidon saavuttanut, ovat nimitykset puhuja, lakienlaatija ja runoilija sopimattomat. Viisaudenystävä, filosofi, on hänen oikea nimensä.

Filosofinen tietämys asetetaan siis ainoaksi arvonmittaajaksi kirjalliselle tuotannolle. Mutta ei edes silloin, kun se tältä kannalta arvosteltuna täyttää kaikki vaatimukset, se kohoa suullisen esityksen rinnalle. Todellisen filosofin on tässäkin tapauksessa myönnettävä harjoittavansa taidettaan vain leikin vuoksi.

Sillä, joka lausuu tällaisia ajatuksia kirjallisen työn arvosta, täytyy olla takanaan pitkä kokemus, joka yksin on voinut näyttää, miten vaikea on siirtää kirjalliseen ilmaisumuotoon sitä, mikä ihmisessä on persoonallisinta. Tällaiset ajatukset ovat ehkä seuranneet luonnollisina vastavaikutuksina suurta, kaikkia henkisiä voimia jännittänyttä työtä, joka valmistuttuaan ei ole tyydyttänyt tekijätänsä. Valtiota on Platon itse varmaankin pitänyt pääteoksenaan. Eiköhän tunnu luonnolliselta, että Phaidros on syntynyt sitä seuranneena lepokautena? Dialogin muodolliset epätasaisuudet ja ristiriitaisuudet itse ajatuksissa kenties osoittavat jonkinlaista ajatuksen väsähtäneisyyttä, ja toiselta puolen ei tätä otaksumaa kumonne se runollinen lento, johon Platon paikoin kohoaa. Sehän oli mahdollinen sitä suuremmassa määrässä, mitä enemmän dialektikko Platon väistyi runoilija Platonin tieltä. Useat tutkijat pitävät myöskin erinäisiä dialogin kohtia käsitettävinä vasta Valtiossa esitettyjen sukulaisajatusten valossa, ja n.s. kielistatistinen tutkimus on niinikään nyttemmin määrännyt Phaidrokselle tämän sijan Platonin dialogien joukossa.

Tämä mielipide dialogin syntymäajasta on kuitenkin vasta viime aikoina alkanut saavuttaa yhä yleisempää tunnustusta. Jo vanhalla ajalla oli varsin laajalle levinnyt se käsitys, että virheiksi tajutut dialogin tyylilliset omituisuudet todistivat tekijässä “poikamaisuutta” ja dialogin itsensä ensimäiseksi Platonin kirjoituksista. Uudella ajalla on varsinkin Schleiermacher voimakkaasti puolustanut tätä katsantokantaa. Aikansa spekulatiivisen hengen mukaisesti hän epähistoriallisesti käsitti Platonilla olleen filosofian olemassa jo valmiina järjestelmänä ennenkuin hän ryhtyi kirjoittamaan ja Phaidroksessa hän oli löytävinänsä tämän järjestelmän luonnoksen. Schleiermacherin käsitys Phaidroksen syntymisajasta on saanut puoltajia. Nykyään kuitenkin dialogi yleisesti sijoitetaan järjestyksessä paljoa myöhemmäksi. Jonkinlainen välittävä kanta on se, joka otaksuu olleen olemassa kaksi Phaidros-laitosta, joista vasta jälkimäiseen on sisältynyt se ihmeellinen myytti ihmissielusta ja rakkaudesta, jonka Sokrates esittää ja joka ensi tutustumalla näyttää kasvavan ulkopuolelle dialogin puitteitten.

Phaidros osoittaa tosiaankin selvemmin kuin ehkä mikään muu Platonin teoksista ne kaksi puolta hänen luonteessaan, jotka alinomaa taistelivat keskenään, runoilijan ja ajattelijan. Se asettaa hänessä myöskin opettajan kirjailijaa vastaan. Phaidros särkee kuvan systemaattisesta ajattelijasta, mutta antaa sensijaan kenties jalomman kuvan Platon-ihmisestä.

Jo dialogi sinänsä, sen olemassaolo, on ristiriidassa siinä lausuttujen ajatusten kanssa. Jos Platon kerran arvioi kirjallisen työn niin alhaiseksi, niin miksi hän ylipäätään kirjoittaa? Vain leikinkö vuoksi, kuten Sokrates lopussa sanoo koko keskustelun tapahtuneen? Ehkä ennemminkin siksi, että hänen kaikesta huolimatta sittenkin täytyi kirjoittaa. Ehkä Platonillakin oli käskijänsä, inspiratio, se jumalallinen hulluus, jonka mahdin Platon nyt kerrankin tunnustaa, ja joka on herkistänyt hänen aistinsa vastaanottaviksi sillekin kauneudelle, jota luonto säteilee, ja kohottanut sen siihen metafyysilliseen lentoon, joka kannattaa äsken mainittua Sokrateen esittämää myyttiä. Ja kuitenkin — runoilija Platon on runoilijain vihollinen. Tosin hän nyt on heitä kohtaan suvaitsevampi kuin Valtiossa, missä hän ei heille löydä sijaa, vaan langettaa heistä jyrkän tuomion: hehän kuvauksillaan jumalista häpäisevät jumaluuden ja väärentävät heidän olemuksensa, hehän herättävät epämiehekkäitä mielenliikutuksia ja korkeimmasta todellisuudesta he loitontavat ihmiset tarjoamalla heille vain jäljennösten jäljennöksiä. Nyt toki voi runoilijakin olla filosofi — sikäli kuin hän sitä on. Itsessään hän on kaukana filosofista. Kun filosofin sielu on korkeinta, mitä Platon tuntee, kuuluu runoilijan sielulle hänen arvomaailmassaan vasta kuudes sija.

Se kysymys, jonka ratkaisemisessa Platon osoittaa retoriikan täydellisen heikommuuden filosofian rinnalla, koskee rakkautta. Ei tosin sitä rakkautta, jonka me tunnemme. Omituista on, että kreikkalaisessa psykhessä naislemmellä oli tuskin mitään sijaa. Eros tajuttiin varsinkin myöhemmin niitten suhteitten valtiaaksi, jotka kehittyivät kauniiden nuorukaisten ja heitä vanhempien miesten välille. Mikäli nämä suhteet muodostuivat aistillisiksi lemmensuhteiksi, ovat ne meistä vastenmielisiä ja meidän koko rakkauselämällemme vieraita. Mutta toiselta puolen on myönnettävä, että milloin rakastajassa vallitsi voimakas siveellinen tahto, hänen rakkautensa silloin oli pyrkimystä henkisesti kohottavasti ja jalostavasti vaikuttaa lemmikkeihinsä. Tällainen suhde on varmasti vallinnut Sokrateen ja hänen oppilastensa välillä, tällainen oli varmaankin Akademiassa palveltu Eros. Mutta Eroksen mahti on Platonille vielä suurempi. Jo Symposionissa laajenee rakkaus universaaliseksi pyrkimykseksi, joka lopulta johtaa tajuamaan kauneuden idean. Phaidroksessa kauneus herättää rakkautta juuri sen takia, että se muistuttaa kauneudesta itsestään, jota sielu kerran on saanut katsella matkatessaan jumalien saatossa. Rakkaus kohoaa asteettain portaaksi, joka varmimmin vie sielun takaisin transscendenttiseen maailmaan.

Ulkokohtainen retoriikka ei kykene tunkeutumaan kysymyksen ytimeen. Se tuntuu vielä kuolleemmalta siinä ympäristössä, johon keskustelu on sijoitettu. Ainoan kerran vie Platon Sokrateen, joka nytkin on hänen ajatustensa tulkki, vapaaseen luontoon, jota Sokrates yleensä karttoi, koska se ei, kuten hän tässä dialogissa sanoo, voinut hänelle mitään opettaa. Oppia hän saattoi ainoastaan kaupungissa olevista ihmisistä. Sokrates pysyttelikin melkein yhtä itsepintaisesti Ateenassa — vain sotaretkelle hän sieltä poistui — kuin myöhemmin Kant Königsbergissään.

Ulkopuolelle kaupungin muurien Sokrates on lähtenyt saadakseen kuulla Lysiaan, kuuluisan reetorin uusimman puheen rakkaudesta tämän innokkaalta ihailijalta Phaidrokselta, samalta pintapuoliselta ja fanaattisessa puhujain-ihailussaan hiukan koomillisesti vaikuttavalta ateenalaiselta, jonka tunnemme Symposion-dialogista. Puhe, joka mahdollisesti on jonkun Lysiaan pitämän puheen vapaa mukailu, osoittautuu ajatuksiltaan köyhäksi ja heikoksi kokoonpanoltaan. Perin teennäinen on teemakin: kauniin nuorukaisen ei tule olla mieliksi sille, joka häntä rakastaa, vaan sille, joka ei rakasta. Eipä ihme, että Sokrates dialogin lopussa tuomitsee puheet itsepuolustukseen kykenemättömiksi. Tällä kertaa hän — verhotuin kasvoin, osoittaakseen, ettei hän nyt ilmaise todellisia ajatuksiaan — pitää puheen samasta aineesta, muodoltaan raskaamman kuin Lysiaan puhe oli ollut, mutta ajatuspitoisemman ja psykologisesti syvällisemmän. — Juuri kun keskustelutoverit tekevät lähtöä, tuntee Sokrates kuitenkin daimonioninsa syyttävän häntä siitä, että hän on herjannut Erosta, ja niin hän runoilija Stesikhoroksen esimerkkiä noudattaen tämän peruutuslaulun, Palinodian, mukaan pitää uuden puheen, joka on edellisille täysin vastakkainen.

Hulluudeksi myöntää Sokrates nytkin rakkauden. Mutta siinä itsessään hän ei näe pahaa. Päinvastoin on jumalallinen hulluus tuottanut suurinta onnea ihmisille. Se on synnyttänyt ennustustaidon, ja mysteriokultin, vain sen varassa syntyy todellinen runous. Jumalallista hulluutta on rakkauskin. Se voi olla jumalallista vain sentakia, että sielu on kuolematon. Sielun kuolemattomuuden Sokrates todistaa sillä, että se oman liikkeensä alkuna on syntymätön ja häviämätön, Phaidonissa ja Valtiossa esitettyihin todistuksiin liittyy näin uusi, sellainen, joka tosin psyykilliseen puoleen rajoitettuna sisältää jokseenkin saman perusajatuksen kuin nykyinen voiman säilymisen laki.

Vasta sielun olemuksen täydellinen tunteminen voi selvittää rakkauden olemuksen. Mutta sen esittämisestä tarkasti käsitteellisen ajatuksen kannalta Sokrates — taikka oikeammin Platon — ilmeisesti vastoin dialogin lopussa asetettuja vaatimuksia luopuu. Platon tunnustaa, ettei inhimillinen tietämys siihen kykene. Niin ankarasti kuin Platon vaatiikin käsitteellistä ajattelua, näyttävät hänen perusoppinsa sittenkin syntyneen intuitiivista tietä. Runous on Platonille sittenkin silta ideain puhtaaseen maailmaan, nimittäin se runous, jonka hän itse luo. Myytti on useinkin se muoto, johon hän syvimmät ajatuksensa pukee.

Aivan toiselle tasolle kuin millä keskustelu Phaidroksessa yleensä liikkuu, kohoaa Sokrateen esittämä sielun olemusta vertauksin kuvaava myytti. Platon rikkoo sillä dialogin yhtenäisyyden, mutta sovitukseksi paljastaa meille näkemyksensä suuruuden ja koko sielunsa tulisuuden.

Valtiossa oli Platon eroittanut sielussa kolme osaa, järjen, uljuuden ja halun. Nyt [Myöskin Valtiossa havainnollistutetaan oppia sielun kolmijaosta vertauksella: Ihmisvaippaan on kätketty monipäinen hirviö, jalopeura ja ihminen. Jos ihminen hallitsee, on kokonaisolemus onnellinen.] hän antaa Sokrateen verrata sielua kokonaisuuteen, jonka muodostavat parivaljakko, jonka toinen hevonen on jalo, kaunis, hyveellinen ja helposti ohjattavissa, toinen taas huono, ruma, paheiden raskauttama ja uppiniskainen. Siivekkäänä on sielu kerran kulkenut jumalien autuaassa saatossa voimiensa ja tahtonsa mukaan heitä seuraten. Se on aina ollut vaarassa vaipua maahan, koska paheiden täyttämä hevonen on häirinnyt tasapainoa ja pyrkinyt painamaan valjaikkoa alas. Täydellisimmät kuolemattomiksi kutsutut sielut kohoavat ulkopuolelle taivaankin ja saavat nähdä todellisen olevaisen, ideamaailman, missä erikoisesti oikeudenmukaisuuden, kohtuullisuuden ja tiedon ideat loistavat esiin. Jos sielut saattavat seurata jumalia, säilyvät ne vahingoittumattomina, jolleivät, kadottavat ne siipensä ja putoavat maahan. Sen mukaan, miten sielut ovat jaksaneet kohota jumalien mukana tai olleet kohoamatta ja tyytyneet vain arvelusta lähtevään ravintoon, saavat ne paikkansa maallisessa vaelluksessa. Suurin onni on tulla istutetuksi siemeneen, josta kehittyy viisautta ja kauneutta rakastava, Musain taiteita (ei kuitenkaan runoutta) harjoittava ja Erosta kunnioittava mies. Sitä seuraava aste on lainkuuliaisen, sotaan ja hallitsemiseen kykenevän kuninkaan siemen. Ja niin jatkuu arvojärjestys alenevassa sarjassa, jonka sofisti ja tyranni päättävät, ja jossa runoilijalle on vasta kuudes sija yhdeksästä.

Sielut palaavat sinne, mistä ovat lähteneet, vasta kymmenen tuhannen vuoden kuluttua; vain sen sielu, joka vilpittömästi on harrastanut filosofiaa tai filosofisella tavalla harjoittanut poikarakkautta, saa siivet kolmantena tuhatvuotisjaksona. Maisen elämänsä jälkeen saavat sielut joko maan alla suorittaen rangaistustaan tai asuen jossakin kohdassa taivasta oikeudenmukaisen palkintonsa. Joka tuhannentena vuotena ne saavat valita uuden elämän.

Nämä ajatukset ovat läheistä sukua Valtion sielunvaellusopille ja tietävät kehitystä Phaidonissa esitetystä kannasta, minkä mukaan vain filosofeille luvataan ruumiiton elämä vielä kauniimmissa asunnoissa kuin maiset ovat.

Jotta maahan vaipunut sielu voisi palata entiseen asemaansa, on hänen uudelleen saatava siivet. Tämä taas on mahdollista vain sikäli, mikäli voimme tässä maailmassa olevissa ideamaailman jäljennöksissä tajuta jotakin tuosta entisestä maailmastamme. Vain kauneuden ideasta on terävimmän aistimme, näkömme havaittavissa selvä kuva. Tämä kauneus synnyttää rakkauden. Rakastetun olemus herättää sielussa muiston todellisesta kauneudesta ja muodostuu siksi voimaksi, joka johtaa sielua kohti ideain autuasta maailmaa. Vaikea on tosin kulkea tämä tie. Sielun alhainen osa, tuo hillitön ja epäjalo hevonen, koettaa syöstä koko sielun huonoihin nautintoihin. Vain filosofisesti harjoitettu rakkaus johtaa oikeaan.

Että Platon monin verran syvemmin saattoi tunkeutua asian ytimeen kuin Lysias osoittaa tämä myytti. Mutta se näyttää myös, mitenkä vaikeata on vetää jyrkkää rajaa ajattelun ja runouden välille. Filosofin sielu tuskin voi tunkeutua tosiolevaisen maailmoihin ilman jotakin osaa siitä näkemyksestä, joka synnyttää tosi runouden. Ja toiselta puolen ei suurta runoutta synny ilman filosofiaa.

Runoilijaolemuksellaan kenties yhtä paljon kuin hellittämättömällä pyrkimyksellä viisauteen veti Platon Ateenan nuorukaisista jaloimmat Akademiaansa, missä Platon koko persoonallisuutensa voimalla harjoitti “sielujen ohjaustaitoa”. Lienee kuitenkin ollut monta, jotka jättivät hänet ja kääntyivät toisaalle, missä kansalaiseksi ja ihmiseksi näytti helpommin voivan kehittyä. Useitten oppilaistaan sai Platon nähdä siirtyvän puhetaidon opettajan Isokrateen kouluun, joka hänkin käsitti toimintansa ennen kaikkea nuorisoa kasvattavaksi. Platonin mielestä ei Isokrateen viittoma tie ollut oikea. Se, joka ei pyrkinyt herättämään kasvateissaan todellista tietoa, ei myöskään voinut synnyttää heissä hyveitä. Ja se, mitä Platon antaa Sokrateen Isokrateesta lausua viimeisissä vuorosanoissaan, onkin kai käsitettävä pettymyksen ilmaukseksi siitä, ettei Isokrates ollut täyttänyt niitä lupauksia, joita hänen luontaiset lahjansa ja filosofinen luonteensa olivat hänestä antaneet silloin, kun hän vielä oli nuori. Ja niin lieneekin syvimmältään Isokrates se objekti, johon polemiikki retoriikkaa vastaan kohdistuu, eikä jo silloin kuollut Lysias, jonka Platon on tuonut näyttämölle vain siksi, että hänen persoonansa ja taiteilijaominaisuutensa ulkonaisesti paremmin kuin Isokrateen soveltuivat Platonin tarkoituksiin.

Lysias ja Sokrates edustavat vastakohtia, jotka ulottuvat kautta aikojen. Filosofia ja retoriikka, ajatus ja puhe, sisältö ja muoto ovat vain harvoin yhtyneet sopusuhtaiseksi kokonaisuudeksi. Ehkä niistä synteeseistä, jotka nämä kaksi antiteesiä ovat synnyttäneet, on täydellisimpiä se, jonka Platon, itse tosin olematta siitä tietoinen, on luonut.

Suomentaja.

PHAIDROS.

Vuoropuhelun henkilöt:

    Sokrates
Phaidros

SOKRATES: Rakas Phaidros, minne ja mistä?

PHAIDROS: Lysiaan,[1] Kephaloksen pojan luota, Sokrates. Olen matkalla kävelemään kaupungin muurin ulkopuolelle. Sillä olen kuluttanut pitkän ajan istuessani siellä aamuvarhaisesta alkaen. Noudattaen yhteisen ystävämme, Akumenoksen[2] neuvoa teen kävelymatkani pitkin teitä. Hän näet vakuuttaa kävelyn siellä olevan virkistävämpää kuin kilparadoilla.[3]

SOKRATES: Siinä hän on aivan oikeassa, hyvä ystävä. Lysias oli siis — kuten näyttää — kaupungissa?

PHAIDROS: Kyllä, Epikrateen[4] luona, Morykhoksen[5] talossa, tässä näin, joka on lähellä Olympolaisen (Zeun) temppeliä.[6]

SOKRATES: Mitä ajanvietettä teillä oli? Tai tietysti Lysias kestitsi teitä puheella?

PHAIDROS: Saat sen tietää, jos sinulla on aikaa kulkea kanssani ja kuunnella.

SOKRATES: Kuinka? Etkö luule, että minulle on, käyttääkseni
Pindaroksen[7] sanoja, kiirettäkin tärkeämpää kuulla, mitä sinulla ja
Lysiaalla on ollut sanottavaa toisillenne.

PHAIDROS: Lähde siis matkaan!

SOKRATES: Ja kerro sinä!

PHAIDROS: Tosiaankin, Sokrates, on kuunteluaihe sinulle sopiva. Sillä puhe, jonka parissa vietimme aikaamme, koski tavallaan rakkautta. Lysias on näet kuvannut, mitenkä jonkun kauniin nuorukaisen rakkautta koetetaan voittaa. Valloitusyritystä ei kuitenkaan tee hänen rakastajansa, ja siinä juuri onkin ajatuksen hienous. Hän sanoo nimittäin, että on osoitettava suurempaa suosiota sille, joka ei rakasta, kuin sille, joka rakastaa.

SOKRATES: Mikä jalo mies! Olisipa hän vain kirjoittanut, että tulee enemmän suosia köyhää kuin rikasta, vanhaa kuin nuorta ja kaikkea muuta joka soveltuu sekä minuun että useimpiin teistä. Sillä silloin tosiaankin nämä puheet olisivat sivistäviä ja yleishyödyllisiä. Minä puolestani olen nyt saanut sellaisen halun kuulla, että jos sinä ulotat kävelymatkasi vaikka aina Megaraan[8] asti ja Herodikoksen[9] tavoin kuljet kaupungin muurille saakka ja sieltä takaisin, en kuitenkaan jää pois seurastasi.

PHAIDROS: Mitä tarkoitat, parahin Sokrates? Luuletko sinä, että minä, joka olen oppimaton mies, voin muististani esittää, mitä Lysias, nykyajan ihmisistä kirjoitustaidossa etevin, pitkän ajan kuluessa rauhassa kaikilta häiriöiltä on sommitellut, tavalla, joka olisi hänen arvoistaan. Kaukana siitä. Ja kuitenkin tahtoisin kyetä tähän paljoa mieluummin kuin saada paljon rahaa.

SOKRATES: Hyvä Phaidros! Jollen tunne Phaidrosta, on minun täytynyt unohtaa itsenikin. Mutta ei kumpaakaan tästä ole tapahtunut. Sillä tiedän hyvin, että se mies kuullessaan Lysiaan puheen ei ole kuullut sitä vain yhtä kertaa, vaan on yhä uudestaan pyytänyt tätä lukemaan sen hänelle, jota pyyntöä tämä mielellään on noudattanut. Eikä edes tämä ole hänelle riittänyt, vaan lopuksi on hän ottanut kirjan ja tutkinut niitä kohtia, jotka ovat häntä enimmin miellyttäneet. Ja kun hän näin tehden on istunut varhaisesta aamusta asti, on hän lopuksi väsynyt ja lähtenyt kävelemään opittuaan — kuten minä ainakin luulen, koira vieköön — puheen ulkoa, jollei se ole ollut kovin pitkä. Ja hän kulki ulkopuolelle kaupungin muurin, voidakseen sitä rauhassa harjoitella. Ja kun hän kohtasi erään, joka sairastaa halua kuulla puheita, niin hän tuli iloiseksi hänet nähtyään, koska hän nyt luuli saavansa haltioitumistoverin,[10] ja pyysi tätä kävelykumppanikseen. Mutta kun puheitten lempijä käski häntä puhumaan, niin teeskenteli hän haluttomuutta puhua. Ja kuitenkin hän lopulta, vaikkei kukaan häntä vapaasta tahdostaan kuuntelisi, väkisin puhuisi. Pyydä siis, sinä Phaidros, häntä heti tekemään se, minkä hän kaikissa tapauksissa pian on tekevä.

PHAIDROS: Minun on tosiaankin parasta esittää se niin hyvin kuin voin. Sillä näyttää siltä, ettet sinä päästä minua, ennenkuin olen sen jollakin tavalla sinulle lausunut.

SOKRATES: Aivan oikea on tämä arvelusi minusta.

PHAIDROS: Minä teen siis niin. Sillä itse asiassa, hyvä Sokrates, en ole mitenkään oppinut ulkoa hänen sanojaan, mutta sisällön melkein kaikesta, minkä kautta hän sanoi rakastavan aseman eroavan sen asemasta, joka ei rakasta, tulen kyllä pääkohdittain järjestyksessä esittämään alusta alkaen.

SOKRATES: Kuitenkin näytettyäsi ensin, rakkaani, mitä sinulla on vasemmassa kädessäsi vaipan alla. Minä näet aavistan, että sinulla siellä on itse puhe. Jos niin on laita, niin ole vain siinä uskossa, että pidän paljon sinusta, mutta suurta halua ei minulla ole, jos kerran Lysias on läsnä, tarjoutua sinun opetettavaksesi. Kuule, näytä se minulle!

PHAIDROS: Seis! Sinä, Sokrates, olet riistänyt minulta toivoni saada harjoitella sinä kuulijanani. Mutta minne tahdot meidän istuutuvan lukemaan?

SOKRATES: Poiketkaamme tästä ja käykäämme alas Ilisokselle![11] Sitten voimme rauhassa istuutua minne hyväksi näemme.

PHAIDROS: Oivallinen sattuma, kuten näyttää, että olen avojaloin. Sinähän olet aina niin. Nythän on erinomaisen mukavaa kulkea vedessä ja kastella jalkojansa. Oikein se on suloista erittäinkin tähän aikaan vuotta ja vuorokautta.

SOKRATES: Käy siis edellä ja katso samalla, minne voimme istuutua!

PHAIDROS: Näetkö tuon korkeimman plataanin tuolla?

SOKRATES: Miksen näkisi?

PHAIDROS: Siellä on varjoa ja vain kohtalainen tuuli ja nurmikko, minne voimme istuutua, tai — jos niin haluamme — heittäytyä pitkäksemme.

SOKRATES: Eteenpäin siis!

PHAIDROS: Sano minulle, Sokrates, eikö täältä Ilisoksen luota kerrota
Boreaan[12] ryöstäneen Oreithyiaa.

SOKRATES: Kerrotaan kyllä.

PHAIDROS: Kenties juuri tästä paikasta? Ihanalta ainakin sekä puhtaalta ja selkeältä näyttää vesi ja sopivalta tyttöjen leikkiin sen partaalla.

SOKRATES: Ei, vaan suunnilleen kaksi tai kolme stadionia alempaa, siltä kohdalta, mistä pääsee joen yli Artemiin temppelin luo. Ja siellä jossakin on Boreaan alttari.

PHAIDROS: Sitä en ole tiennyt. Mutta sano, kautta Zeun, Sokrates, uskotko sinä, että tämä tarina on tosi.

SOKRATES: Jos olisin uskomatta, kuten nuo viisaat, en suinkaan olisi typerä. Viisastellen minä sanoisin, että pohjatuuli oli viskannut hänet alas läheisiltä kallioilta, kun hän leikki Pharmakeian kanssa, ja kun hän näin oli kuollut, kerrottiin että Boreas oli hänet ryöstänyt — tai alas Areiopagokselta, sillä niinkin taru kerrotaan, että hänet ryöstettiin sieltä, eikä täältä. — Minusta, Phaidros, tuntuu kyllä tällainen muuten hienolta, mutta siihen nähdäkseni vaaditaan taitavaa ja uupumatonta miestä ja sen lisäksi sellaista, joka ei ole varsin onnellisessa asemassa, ei minkään muun takia kuin sen, että hänen sen jälkeen on käytävä korjaamaan Kentaurien[13] olemusta ja sitten Khimairan[14] ja että hänen luokseen tulvii kaikenlaisten Gorgonien ja Pegasosten joukko ja määrätön paljous muita käsittämättömiä ja eriskummallisia olentoja. Ja jos joku, joka ei niihin usko, yrittää vetää niitä kutakin todennäköisyyspiiriin, nojautuen tavalliseen moukan viisauteen, niin kysyy se häneltä paljon aikaa. Minulla ei mitenkään ole siihen aikaa. Ja siihen on, hyvä ystävä, syynä se, etten delphoilaisen kirjoituksen[15] mukaan, kykene tuntemaan itseäni. Naurettavalta tosiaan näyttää minusta tutkia muita asioita, niin kauan kuin tämä tuntemus minulta puuttuu. Sentähden annan minä tämän jäädä silleen ja omaksuen siitä vallalla olevan käsityksen tutkin minä, kuten äsken sanoin, en tätä, vaan itseäni, nimittäin, olenko minä Typhonia[16] mutkikkaampi ja pöyhkeämpi otus vai olenko kesympi ja yksinkertaisempi olento, luonnostani osallinen jostakin jumalallisesta ja jalosta elämänosasta. Mutta, ystävä, asiasta toiseen. Eikö tämä ollut se puu, jonka luo sinun piti meitä viedä?

PHAIDROS: Kyllä, juuri tämä.

SOKRATES: Kautta Heran, tämähän on kaunis lepopaikka! Sillä platani itse on hyvin tuuhealehväinen ja korkea, ja pensaston korkeus muodostaa kauniin siimeksen ja sitäpaitsi on se täydessä kukoistuksessa, niin että se täyttää paikan mitä ihanimmalla tuoksulla. Ja mitä suloisin lähde platanin alla pulppuaa raittihinta vettä, jos voi luottaa jalkaansa. Neitojen kuvapatsaista ja vihkilahjoista päättäen näyttää tässä olevan joidenkuiden nymfien ja Akhelooksen[17] pyhäkkö. Ja sitten, jos sallit minun siitä huomauttaa, tuntuu leppoisa tuulenhenki tässä paikassa niin miellyttävältä ja erinomaisen suloiselta ja yhtyy suvisena ja sointuvana heinäsirkkojen kuoroon. Kaikista ihaninta on kuitenkin ruoho, sitä kun loivalla rinteellä kasvaa niin runsaasti, että siihen hyvin mukavasti voi nojata päätään. Erinomainen opas olet siis ollut, hyvä Phaidros.

PHAIDROS: Sinä ihmeellinen mies, taas osoittaudut perin kummalliseksi! Sillä, kuten itse sanot, näytät sinä kokonaan muukalaiselta, joka antaa kuljettaa itseään ympäri, etkä paikkakuntalaiselta. Siihen määrään sinä kartat retkiä kaupungista ympäristöön etkä minusta ainakaan näytä kulkevan edes kaupunginmuurin ulkopuolelle.

SOKRATES: Anna minulle anteeksi, hyvä ystävä! Sillä minä olen opinhaluinen, eivätkä paikat ja puut voi minua missään suhteessa opettaa, vaan ihmiset, jotka ovat kaupungissa. Mutta sinä näytät keksineen keinon houkutellaksesi minut sieltä ulos. Sillä niinkuin paimenet saavat nälkäiset eläimet mukaansa näyttämällä heille lehvää tai jyviä jonkun verran, samoin sinä näytät voivan kuljettaa minua ympäri koko Attikan ja minne muualle vain haluat, kun noin pidät edessäni kirjakääröjä puheineen. Mutta kun minä nyt kerran olen tullut tänne, niin aion heittäytyä pitkäkseni. Valitse sinä taas sellainen asento, jossa luulet olevan mukavinta lukea, ja lue!

PHAIDROS: Kuule siis!

“Minun asemani sinä tunnet ja olet kuullut, että minä arvelen tämän hyödyttävän meitä, jos se tapahtuu. Mutta minä vaadin, ettei minun toivomukseni sen takia jää täyttymättä, etten satu olemaan rakastajasi. Sillä nämä katuvat silloin, kun ovat tyydyttäneet himonsa, sitä hyvää, mitä ovat tehneet. Toisilla taasen ei ole hetkeä, jolloin heidän tarvitsisi muuttaa mieltään. Sillä he tekevät voimainsa mukaan hyvää, eivät pakosta vaan vapaaehtoisesti, samoin kuin he parhaimmalla tavalla saattavat pitää huolta omista asioistaan.

“Lisäksi ne, jotka rakastavat, ottavat huomioon ne puolet omista asioistaan, mitä he ovat huonosti hoitaneet rakkauden takia ja mitä hyvää he ovat tehneet, ja kun he lisäävät siihen sen vaivan, minkä he ovat nähneet, arvelevat he jo aikoja sitten osoittaneensa rakastetuille niin paljon kiitollisuutta kuin he ansaitsevat. Mutta ne, jotka eivät rakasta, eivät voi vedota omien asioittensa laiminlyöntiin tämän takia, eivät ottaa lukuun menneitä ponnistuksia, eivätkä syyttää sitä, että olisivat joutuneet riitoihin omaistensa kanssa. Kun siis kaikki näin suuret huonot puolet jäävät pois, ei jää jälelle mitään muuta mahdollisuutta, kuin alttiisti tehdä tekoja, joilla he saattavat luulla tekevänsä heille mieliksi. Ja edelleen, jos niitä, jotka rakastavat, sen takia kannattaa pitää suuressa arvossa, että he sanovat olevansa niiden parhaita ystäviä, joita he rakastavat, ja valmiita noudattamaan rakastettujen tahtoa, vaikka he sekä sanojensa että töittensä takia joutuvat muitten ihmisten vihoihin, niin on helppoa huomata, onko tämä väite tosi, koska he tulevat pitämään kaikkia niitä, joihin he myöhemmin rakastuvat, suuremmassa arvossa kuin noita edellisiä ja ilmeisesti, jos hyväksi näkevät, tulevat tekemään näille pahaakin. Mutta mitenkä on kohtuudenmukaista uhrata sellaista lahjaa sille, jolla on tällainen sairaus, jota ei kukaan, olkoonpa asiantuntijakin, saattaisi edes ryhtyä parantamaan. Sillä itsekin he myöntävät ennemmin olevansa sairaita kuin mieleltään terveitä ja tietävänsä, että ovat heikkojärkisiä, mutta etteivät voi päästä itsensä herroiksi. Mitenkä he siis tultuaan järkiinsä saattaisivat arvella, että se on oikein, mitä he tällaisessa mielentilassa tahtovat? Ja varmaankin, jos sinä rakastajien joukosta valitsisit parhaan, saattaisi valintasi tapahtua vain harvojen joukosta. Jos taas muitten joukosta valitsisit itsellesi sopivimman, saattaisi vaalisi tapahtua monen joukosta. Paljoa suurempi toivo on siis, että sinä ollessasi näiden monien joukossa löydät sen, joka on ystävyytesi arvoinen.

“Jos sinä taas pelkäät vallitsevaa mielipidettä, sitä nimittäin, että sinulle koituu häpeää, jos ihmiset saavat sen tietää, on tosin todennäköistä, että ne, jotka rakastavat, uskoessaan että muut heitä kadehtivat niinkuin he itse kadehtivat toinen toistaan, pöyhkeilevät kertomalla ja turhamaisesti kaikille kerskumalla, etteivät heidän ponnistuksensa ole menneet hukkaan; mutta toiselta puolen on todennäköistä, että ne, jotka eivät rakasta, kyeten hallitsemaan itseään, pitävät sen, mikä on parasta, parempana sitä kunniaa, minkä ihmiset heille suovat. Edelleen moni pakostakin huomaa ja näkee, mitenkä ne, jotka rakastavat, ajavat takaa rakastettujaan, työkseen tätä tehden, niin että kun heidät nähdään keskustelemassa keskenänsä, heidän silloin luullaan olevan yhdessä joko sen takia, että ovat tyydyttäneet halunsa tai aikovat sitä tyydyttää. Mutta niitä, jotka eivät rakasta, ei edes yritetä syyttää siitä, että ovat yhtyneet tapaamaan toisiansa, koska tiedetään, että on välttämätöntä keskustella jonkun kanssa, joko sitten ystävyydestä tai muuten vain huvittelun halusta. Jos sinusta taas tuntuu peloittavalta ajatellessasi, mitenkä vaikeata ystävyyden on olla pysyvä, ja mitenkä toisessa tapauksessa, kun erimielisyys syntyy, molempia yhteisesti kohtaa onnettomuus, mutta tässä tapauksessa, kun olet uhrannut sen, mikä sinulle on arvokkainta, sinä saat kärsiä suurta vahinkoa, niin täydellä syyllä voit enemmän pelätä niitä, jotka rakastavat. Sillä monet asiat kiusaavat heitä ja he luulevat kaiken tapahtuvan heidän vahingokseen. Sen takia koettavat he estää rakastettujaan kohtaamasta muita, peläten että ne, jotka ovat hankkineet itselleen omaisuutta, varoillaan vievät heistä voiton, ja että ne taas, jotka ovat sivistyneitä, ymmärryksellään saavuttavat etusijan. Ja jos joku on hankkinut joitakin muita etuja, koettavat he ehkäistä jokaisen tällaisen miehen vaikutusta. Jos he siis saavat sinut antautumaan heidän vihoihinsa, saattavat he sinut vaille ystäviä, jos sinä taas pidät omaa etuasi silmällä ja ajattelet paremmin kuin he, joudut sinä riitoihin heidän kanssaan. Ne taas, jotka eivät ole olleet rakastajia, vaan oman kuntonsa kautta ovat saavuttaneet, mitä ovat kaivanneet, eivät saata kadehtia seuratovereitasi, vaan päinvastoin voivat vihata niitä, jotka eivät tahdo olla tovereitasi, koska heillä on se käsitys, että nämä halveksivat heitä, mutta että heillä seuratovereista on hyötyä. Niinpä onkin paljoa suurempi syy toivoa, että tällainen suhde synnyttää ystävyyttä kuin vihamielisyyttä.

“Myöskin ovat useat niistä, jotka rakastavat, ennen alkaneet tuntea himoa ruumiilliseen nautintoon, kuin he ovat tunteneet asianomaisen luonteenlaadun ja ne olosuhteet, joissa hän elää, niin että on epävarmaa, vieläkö he silloin tahtovat olla heidän ystäviänsä, kun he ovat tyydyttäneet himonsa. Mitä taas niihin tulee, jotka eivät rakasta, ja jotka ovat näin tehneet, jo aikaisemmin oltuaan ystäviä keskenään, niin on todennäköistä, ettei se hyvä, jota ovat kokeneet, heikennä heidän ystävyyttään, vaan että tämä säilyy merkkinä siitä, mitä tuleva on. Vieläpä on sinulla mahdollisuus tulla paremmaksi, jos tottelet minua kuin jos tottelet rakastajaa. Sillä he kiittävät vastoin sitä, mikä on parasta, mitä sinä puhut tai teet, osaksi sentakia, että pelkäävät joutuvansa vihoihisi, osaksi sentakia, että he himonsa takia eivät kykene paremmin ymmärtämään. Sillä seuraavanlaisia ilmenemismuotoja on rakkaudella: ne, joilla ei ole onnea mukanaan, se saattaa pitämään tuskallisena sitä, mikä ei tuota toisille tuskaa, ne taas, joita onni suosii, se saattaa kohdistamaan kiitoksensa siihenkin, mikä ei ole nautinnon arvoista. Niinpä siis tulee rakastavia paljoa ennemmin sääliä kuin kadehtia. Jos taas noudatat minun mieltäni, niin en ensiksikään seurustele kanssasi vain hetken nautintoa ajatellen, vaan myös tulevaa hyötyä, en rakkauden voittamana, vaan itseni voittaen, en pikku asioitten takia ankarasti vihastuen, vaan suurten asiain takia hitaasti ja lievästi pahastuen, antaen anteeksi sen, mikä ei ole tahallista ja koettaen torjua sitä, mikä on tahallista. Sillä nämä ovat merkkejä ystävyydestä, joka on kauan kestävä. Jos taas sinusta tuntuu siltä, ettei ystävyyssuhde voi olla luja, jollei ole rakastunut, tulee sinun ajatella, ettemme siinä tapauksessa pitäisi poikiamme suuressa arvossa emmekä isiämme ja äitejämme, ettei meillä olisi uskollisia ystäviä, joita emme ole saaneet sellaisen himon takia, vaan muitten pyrkimyksien tähden.

“Edelleen, jos tulee enimmän tehdä mieliksi niille, jotka tätä pyytävät, niin on soveliasta myöskin mitä muihin ihmisiin tulee tehdä hyvää, ei parhaille, vaan avuttomimmille. Sillä vapautettuina suurimmasta pahasta tulevat he tuntemaan suurinta kiitollisuutta. Niin, vieläpä yksityisiin pitoihinsa ei kannattaisi kutsua ystäviään, vaan niitä, jotka kerjäävät ja ovat kunnollisen ravinnon puutteessa. Sillä he tulevat osoittamaan kiitollisuuttaan hyväntekijöilleen, seuraamaan heitä, saapumaan heidän ovelleen, suuresti iloitsemaan, tuntemaan mitä syvintä kiitollisuutta ja toivottamaan heille kaikkea hyvää.

“Mutta kenties onkin soveliasta, ettei tee niille mieliksi, jotka sitä kiihkeimmin pyytävät, vaan niille, jotka kykenevät osoittamaan suurinta kiitollisuutta ei ainoastaan niille, jotka rakkautta kerjäävät, vaan niille, jotka ovat sen arvoisia, ei kaikille niille, jotka tulevat nauttimaan nuoruudestasi, vaan niille, jotka ovat valmiit antamaan sinulle tultuasi vanhemmaksi omista hyvyyksistään, ei niille, jotka saatuaan tahtonsa täytetyksi, ylpeilevät muitten edessä, vaan niille jotka häveliäinä pitävät sen salaisuutena kaikilta, ei niille, jotka vain vähän aikaa ovat innostuneita, vaan niille, jotka samalla tavoin koko elämänsä tulevat olemaan ystäviäsi, ei niille, jotka tyydytettyään himonsa etsivät tekosyytä riitaan, vaan niille, jotka osoittavat hyvettään silloinkin, kun toiselta on nuoruuden kukoistus kuihtunut. Paina siis muistiisi mitä on sanottu, ja ajattele sitä, että ystävät nuhtelevat — niitä, jotka rakastavat, ikäänkuin heidän harrastuksensa olisi huonoa, mutta ettei koskaan ole kukaan moittinut niitä, jotka eivät rakasta, siinä mielessä, että he sen takia huonosti pitäisivät huolta itsestään.

“Mahdollisesti nyt kysyt minulta, kehoitanko minä sinua olemaan mieliksi kaikille niille, jotka eivät rakasta. Mutta minä luulen, ettei edes se, joka rakastaa, neuvoisi sinua samalla tavoin ajattelemaan kaikista rakastajista. Sillä eihän tämä itse asiassa velvoita sitä, joka rakkautta saa osakseen, yhtäläiseen kiitokseen, eikä se sinulle ole samassa määrässä mahdollista, jos haluat pysyä toisilta huomaamatta. Siitä ei tule koitua kenellekään vahinkoa, vaan molemmille hyötyä.

“Minä pidän riittävänä sen, mitä olen puhunut. Jos sinä jotakin kaipaat, jonka luulet unohtuneen, niin kysele.”

Miltä tuntuu sinusta puhe, Sokrates? Eikö se tunnu olevan erinomainen sekä muissa suhteissa että erittäinkin sanontansa puolesta?

SOKRATES: Aivan haltioittava, hyvä ystävä, niin että minun on pääni aivan pyörällä. Ja näin on minun käynyt sinun takiasi, Phaidros, sinua katsellessani. Sillä kasvosi näyttivät minusta säteilevän puheen synnyttämää riemua. Ja kun minä ajattelin, että sinä paremmin ymmärrät tällaisia asioita kuin minä, seurasin sinua ja seuratessani sinua olen minäkin joutunut hurmioon sinun mukanasi, sinä jumalallinen ihminen!

PHAIDROS: Kas vaan! Sinusta näyttää sopivalta tällä tavoin laskea leikkiä?

SOKRATES: Näyttääkö sinusta sitten siltä, että minä lasken leikkiä ja etten siis ole puhunut täyttä totta?

PHAIDROS: Ei suinkaan, Sokrates. Mutta sano nyt, Sokrates, vilpittömästi, kautta Zeun, ystävyyden suojelijan: luuletko sinä, että kukaan toinen helleeneistä voisi samasta asiasta esittää toisia ajatuksia, näitä suurempia ja näitä enemmän?

SOKRATES: Mitä sinä tarkoitat? Tuleeko sinun ja minun kiittää puhetta, siltäkin kannalta, että sen sepittäjä on esittänyt asianmukaisia ajatuksia, eikä vain siltä kannalta, että koko sanonta huolellisesti on hiottu selkeäksi ja pyöristetyksi. Jos näet tulee näin tehdä, on minun kai annettava myöten sinun mieliksesi, sillä minulta tämä on jäänyt huomaamatta mitättömyyteni takia. Minä näet kiinnitin huomiotani vain puhetaidolliseen puoleen ja se luullakseni ei itse Lysiasta olisi tyydyttänyt. Ja nyt tuntui siltä — jollet sinä, Phaidros, esitä jotakin toista käsitystä — että hän kahdesti tai kolmasti lausui saman asian, niinkuin hänen ei olisi aivan helppoa puhua paljoa samasta asiasta, tai kenties sentakia, ettei hän lainkaan välittänyt tällaisesta. Ja niin tuntui hän minusta poikamaiselta tahtoessaan osoittaa, että hän kykenee, puhuipa hän tavalla tai toisella samasta asiasta, molemmilla tavoin puhumaan oivallisesti.

PHAIDROS: Puhut perättömiä, Sokrates. Sillä juuri tätä (sisältöä) puheessa on erikoisessa määrässä. Sillä siitä, mitä tässä asiassa oli paikallaan puhua, ei hän ole mitään sivuuttanut, niin ettei kukaan koskaan saata lausua muuta, joka sisältäisi enemmän ja arvokkaampia ajatuksia kuin ne, jotka sisältyivät hänen puheeseensa.

SOKRATES: Tätä sinun väitettäsi minä en enää voi taipua uskomaan. Sillä muinaisten aikojen viisaat miehet ja naiset, jotka ovat näistä asioista puhuneet ja kirjoittaneet, tulevat todistamaan minua vastaan, jos mieliksesi myönnän sinun olevan oikeassa.

PHAIDROS: Keitä ne ovat? Ja missä sinä olet kuullut parempaa kuin tämä on?

SOKRATES: Nyt juuri tällä hetkellä en sitä osaa sanoa. Mutta ilmeistä on, että olen kuullut tätä joiltakuilta, joko kenties kaunotar Sappholta tai viisaalta Anakreonilta tai joiltakin proosakirjailijoilta. Mistä minä näin päättelen? Sinä oivallinen mies, sydämeni on täynnä ja minä huomaan, että osaisin esittää muita ajatuksia, jotka eivät olisi näitä huonompia. Mutta minä tiedän hyvin, etten itsestäni ole mitään niistä keksinyt, tietoinen kun olen omasta tietämättömyydestäni. On siis luullakseni jälellä vain se mahdollisuus, että minä kuulemalla olen ikäänkuin astia täyttynyt vieraista lähteistä. Mutta tylsyydestä taas olen unohtanut juuri senkin, mitenkä ja keiltä minä olen tätä kuullut.

PHAIDROS: Oi sinä jalo mies, olet puhunut erinomaisen kauniisti! Älä siis sano, vaikka sinua käskisinkin, keiltä ja mitenkä sinä olet tämän kuullut, vaan tee juuri se, mistä sinä puhut! Ryhdy esittämään muuta, joka on parempaa eikä vähäpätöisempää kuin se, mikä on tässä käärössä, mutta pysy tästä erilläsi! Ja minä lupaan sinulle, kuten yhdeksän arkhonttia,[18] vihkilahjana pystyttää Delphoihin kultaisen luonnollista kokoa olevan kuvan en vain itsestäni, vaan myös sinusta.

SOKRATES: Sinä olet sangen ystävällinen ja tosiaan kultainen, Phaidros, jos luulet minun väittävän, että Lysias koko asiaan nähden osui harhaan, ja että on mahdollista puhua kaikkea tätä vastaan muuta. Näin ei luullakseni saattaisi käydä edes kehnoimmalle proosakirjailijalle. Mitä heti esimerkiksi siihen tulee, mistä nyt on puhe, niin kenenkä, joka sanoo, että tulee tehdä ennemmin mieliksi sille, joka ei rakasta, kuin sille, joka rakastaa, mutta jättää ylistämättä edellisen järkevyyttä ja moittimatta jälkimäisen järjettömyyttä, vaikka tämä juuri on välttämätöntä — sinä sitten luulet voivan esittää jotakin muuta? Mutta tämä tällainen on paras jättää huomioonottamatta eikä puhujalle saa siinä tehdä vaatimuksia. Eikä keksintää tällaisessa ole kiitettävä, vaan jäsentelyä; siinä taas, mikä ei ole välttämätöntä ja mitä on vaikea keksiä, on jäsentelyn lisäksi kiitettävä keksintää.

PHAIDROS: Myönnän sen, mitä sanot. Sillä sinä näytät puhuneen kohtuudenmukaisesti. Senpätakia minäkin olen tekevä näin: Minä annan sinun lähteä siitä edellytyksestä, että se, joka rakastaa, on sairaampi kuin se, joka ei rakasta, mutta jos sinä muuten voit esittää enemmän ja arvokkaampaa kuin Lysias, olet sinä taltoin muovailtuna seisova Olympiassa Kypselidien vihkilahjan[19] vieressä.

SOKRATES: Olet kiivastunut, Phaidros, siitä että olen kiusaten sinua hyökännyt lemmikkisi kimppuun. Ja sinä luulet siis nyt, että minä ryhdyn puhumaan jotakin, joka on taitehikkaampaa kuin hänen viisautensa.

PHAIDROS: Mitä tähän tulee, ystävä, olet sinä joutunut yhtä vaikeaan asemaan. Sillä puhuttava sinun nyt joka tapauksessa on sillä tavoin kuin osaat, jottei meidän olisi pakko käyttää tuota huvinäytelmänkirjoittajain[20] kömpelöä keinoa ja vastatessamme toisillemme jauhaa samaa asiaa. Ja älköön sinulla olko halua pakottaa minua sanomaan tuohon äskeiseen tapaan: “Jollen, oi Sokrates, tunne Sokratesta, olen unohtanut itsenikin”, ja: “hän halusi kyllä puhua, mutta esteli turhamaisuudessaan.” Mutta ajattele nyt sitä, ettemme täältä lähde, ennenkuin olet puhunut mitä sanoit olevan sydämelläsi. Me olemme täällä kahdenkesken yksinäisessä seudussa, ja minä olen voimakkaampi ja nuorempi. Käsitä nyt kaikesta tästä, mitä tarkoitan, äläkä mitenkään mieluummin halua puhua pakosta kuin vapaaehtoisesti.

SOKRATES: Mutta, onnellinen Phaidros, minä joudun naurunalaiseksi, jos minä, oppimaton mies, hyvän taiteilijan jälkeen valmistautumatta puhun samasta asiasta.

PHAIDROS: Tiedätkö, millä kannalla asiat ovat? Lakkaa nyt kursailemasta minun edessäni. Sillä olenpa valmis sanomaan sanan, jolla pakotan sinut puhumaan.

SOKRATES: Älä sitä kuitenkaan millään muotoa sano!

PHAIDROS: Kyllä sanon kuin sanonkin ja sanani tulevat olemaan vala. Sillä minä vannon sinulle — mutta kenenkä nimessä, kenenkä jumalan nimessä? — vai haluatko sitä — tämän plataanin nimessä? — että minä varmasti en milloinkaan, jollet sinä pidä puhetta juuri tätä (plataania) vastapäätä, tule näyttämään enkä lukemaan sinulle mitään muuta enkä kenenkään muun puhetta.

SOKRATES: Kas vaan sinua ilkimystä, miten oivan keinon keksit pakoittaaksesi puheita rakastavaa miestä tekemään mitä käsket!

PHAIDROS: Mistä syystä siis enää viivyttelet?

SOKRATES: En mistään, senjälkeen kuin sinä olet vannonut tämän valan.
Sillä mitenkä voisin olla tällaista juhlaravintoa paitsi?

PHAIDROS: Puhu siis!

SOKRATES: Tiedätkö, miten aion tehdä?

PHAIDROS: Missä suhteessa?

SOKRATES: Minä aion puhua silmät peitettyinä,[21] jotta voisin päästä puheeni loppuun niin nopeasti kuin mahdollista ja jotten katsoessani sinuun ujostuisi ja joutuisi hämilleni.

PHAIDROS: Puhu vain ja tee muissa suhteissa miten haluat!

SOKRATES: Kuulkaa siis runottaret, joko teillä on nimenne ligeiai[22] (kirkkaasti laulavat) laulutapanne takia tai laulua rakastavan ligyein (ligurien) sukukunnan mukaan, auttakaa minua aloittamaan puhetta, jota puhumaan tämä parahin mies minua pakottaa, jotta hänen ystävänsä, joka jo ennenkin on hänestä näyttänyt olevan viisas, nyt näyttäisi olevan sitä vielä enemmän.

Olipa kerran poika, tai oikeammin nuorukainen, joka oli hyvin kaunis. Ja hänellä oli sangen paljon rakastajia. Eräs heistä oli viekas mies; sillä vaikka hän rakasti häntä yhtä paljon kuin kaikki toisetkin, oli hän saanut pojan uskomaan, ettei rakastanut tätä. Ja kerran, kun hän vaati tältä rakkautta, koetti hän saada hänet uskomaan, että tulee olla ennen mieliksi sille, joka ei rakasta, kuin sille, joka rakastaa. Ja hän puhui tähän tapaan:

Joka asiassa, rakas poika, on vain yksi lähtökohta niille, jotka aikovat hyvin harkita asioita: tulee tietää, mitä harkinta koskee, tai välttämättömästi osuu kokonaan harhaan. Mutta useimmilta on jäänyt huomaamatta, etteivät tiedä jokaisen olion olemusta. Luullen siis tietävänsä eivät he tutkistelun alussa tee asiata toisilleen selväksi, mutta kun he ovat päässeet eteenpäin, kärsivät he tästä ansaitun rangaistuksen; he näet eivät pääse yksimielisyyteen itsensä eivätkä toistensa kanssa. Älköön siis minulle ja sinulle tapahtuko sitä, mistä me toisia moitimme, vaan kun sinulla ja minulla on pohdittavana kysymys, onko ennemmin käytävä ystävyyssuhteeseen sellaisen kanssa, joka rakastaa, kuin sellaisen, joka ei rakasta, niin määritelkäämme ensin yhteisymmärryksessä rakkautta, nimittäin, millainen se on ja mikä vaikutus sillä on, ja sitä silmälläpitäen ja siihen nojautuen ryhtykäämme tutkistelemaan, tarjoaako se hyötyä vai vahinkoa.

Että rakkaus on jotakin halua, on jokaiselle selvää, mutta tiedämme myös, että nekin, jotka eivät rakasta, tuntevat halua kauniiseen. Mistä siis saatamme erottaa rakastavan siitä, joka ei rakasta? Tulee edelleen havaita, että jokaisessa meistä on kaksi hallitsevaa ja johtavaa pyrkimystä, joita me seuraamme, minne ne meitä johtavatkin, toinen synnynnäinen, nautintojen halu, toinen hankittu, nimittäin arvelu, joka tähtää siihen, mikä on parasta. Nämä ovat meissä toisinaan sopusoinnussa, mutta toisinaan ne joutuvat riitaan keskenään. Ja silloin on milloin toinen, milloin toinen voitolla. Jos nyt arvelu järjellisen harkinnan perusteella johtaa meidät siihen, mikä on parasta ja jos se on voitolla, on tällä vallitsevalla tilalla nimi kohtuullisuus. Mutta kun halu järjettömästi vetää meitä nautintoihin ja on meissä hallitsevana, kutsutaan tätä sen valtaa hillittömyydeksi. Mutta hillittömyys on moniniminen käsite, se kun on moniosainen ja monenlaatuinen. Ja se näistä sen lajeista, joka sattuu olemaan etualalla, vaikuttaa sen, että sen omistajaa nimitetään sille kuuluvalla nimellä, joka ei suinkaan ole kaunis eikä omistamisen arvoinen. Sillä syömiseen kohdistuvaa halua, joka voittaa parhaan harkinnan ja muut halut, kutsutaan ahmattiudeksi ja se on myöskin hankkiva omistajalleen samaa tarkoittavan nimityksen. Mitä taas siihen haluun tulee, joka on yksinvaltias juomisen alalla ja joka johtaa omistajaansa tätä tietä, niin on selvää, minkä nimityksen se saa. Ja mitä muihin sisarnimityksiin ja sisarhalujen nimityksiin tulee, on selvää, mikä nimitys soveltuu kulloinkin vallassa olevalle. Minkä halun takia kaikki edellä lausuttu on sanottu, on kai jo jokseenkin selvää, mutta kaikki on selvempää julkilausuttuna kuin lausumattomana. Sillä se halu, joka järjettömästi voittaa oikeaan pyrkivän arvelun ja joka tähtää kauneuden nautintoon ja jota sen sukulaishalut raskaasti raskauttavat pyrkimyksellä ruumiiden kauneuteen, saa voittoiseksi päästyään itse tästä raskaudesta nimen ja sitä kutsutaan rakkaudeksi.[23]

Mutta, rakas Phaidros, näyttääkö sinusta kuten minusta itsestäni, että olen joutunut jumalallisen innostuksen valtaan?

PHAIDROS: Varmasti, Sokrates, on ainakin epätavallinen puhetulva vallannut sinut.

SOKRATES: Kuule siis hiljaa minua! Sillä tosiaankin näyttää olevan jumalallinen tämä paikka, niin että sinun ei pidä ihmetellä, jos useastikin puheen kestäessä joudun nymfien lumoihin. Sillä se, mitä nyt lausun, ei enää ole kaukana dithyrambeista.

PHAIDROS: Olet aivan oikeassa.

SOKRATES: Tähän olet sinä syypää. Mutta kuule edelleen, sillä kukaties voisi se, mikä lankeaa päälleni, hävitä tiehensä. Siitä kuitenkin pitäköön jumala huolen, meidän on jälleen puheessamme käännyttävä pojan luo.

Hyvä, paras ystävä! Se siis, mikä on käsiteltävänämme, on nyt lausuttu ja määritelty, ja tätä silmälläpitäen esittäkäämme, mitä on jäljellä: mitä hyötyä tai vahinkoa siitä, joka rakastaa, tai siitä, joka ei rakasta, todennäköisesti sille koituu, joka tekee heille mieliksi?

Sen, jota himo hallitsee ja joka on nautinnon orja, on välttämättä koetettava saattaa se, jota hän rakastaa, mieluisimmaksi itselleen. Mutta himosta sairaalle on kaikki suloista, joka ei tee vastarintaa, mutta väkevämpi tai tasavertainen vastenmielistä. Senpä takia ei rakastaja mielellään siedä sitä, että lemmikki on häntä parempi tai hänen vertaisensa, vaan pyrkii aina tekemään hänet heikommaksi ja huonommaksi. Heikompi taas on oppimaton viisasta, pelkuri urhoollista, puhetaidoton puhetaitoista, hitaasti ajatteleva ajatuksiltaan nopeata. Kun niin paljon ja vielä enemmän huonoja ominaisuuksia syntyy rakastetun mielessä ja on siellä jo myötäsyntyneinä, niin on rakastajan pakko toisista iloita, toisia taas pyrkiä kehittämään, tai muussa tapauksessa menettää hetken nautinto. Hänen on pakko olla kateellinen ja pysyttämällä lemmikkiä erillään monesta muusta hyödyllisestäkin seurasta, mikä häntä enimmän kehittäisi mieheksi, aiheuttaa suurta vahinkoa, suurinta kuitenkin pysyttämällä lemmikkiä erillään sellaisesta, mikä häntä kehittäisi niin ymmärtäväiseksi kuin mahdollista. Tätä taas on jumalallinen viisauden harrastus (filosofia), josta rakastajan on pakko pitää lemmikkinsä kaukana, koska hän kovasti pelkää joutuvansa halveksituksi. Ja muutenkin on hänen pakko keksiä keinoja, jotta rakastaja olisi kaikessa tietämätön ja kaikessa ottaisi ohjetta rakastajasta. Tällaisena hän kyllä lienee toiselle mitä mieluisin, mutta itselleen mitä suurimmaksi vahingoksi. Sielun kannalta katsoen ei siis rakkautta tunteva mies millään tavoin ole hyödyllinen holhooja ja seuralainen.

Tämän jälkeen on katsottava, miten taas se, joka on tullut pakoitetuksi tavoittelemaan miellyttävää hyvän asemasta, vaalii sen ruumiin tilaa ja hoitoa, jonka herraksi hän on tullut. Silloin osoittautuu, että hän etsii velttoa, ei karaistunutta, ei sellaista, joka on kasvanut kirkkaan auringon valossa, vaan sellaista, joka on kasvanut synkässä varjossa, joka on kokematon miesmäisissä voimankoetuksissa ja ankarissa ponnistuksissa ja tottunut veltostuneeseen ja epämiehekkääseen elämäntapaan, joka koristautuu vierain värein ja koristuksin omien puutteessa ja joka harrastaa kaikkea muuta, mikä läheisesti tähän kuuluu. Tämä on tunnettua eikä sitä kannata pitemmälle selvitellä, vaan rajoitumme vain yhteen pääkohtaan ja siirrymme sitten toiseen asiaan: tällainen ruumis herättää sodassa ja kaikissa muissa tärkeissä tilanteissa vihollisissa rohkeutta, mutta ystävissä ja rakastajissa itsessään pelkoa. Tämä jätettäköön nyt tunnettuna sikseen.

Tämän jälkeen on esitettävä, mitä hyötyä tai vahinkoa rakastavan seura ja holhonta tuottaa omaisuudellemme. Nyt on ilmeistä jokaiselle, mutta erittäinkin rakastajalle, että hän toivoisi ennenkaikkea rakastetulta puuttuvan rakkaimman, suopeimman ja jumalallisimman omaisuuden. Sillä hän näkisi mielellään, että hän menettäisi isän, äidin, omaiset ja ystävät, koska nämä hänen mielestään häiritsevät ja moittivat suloisinta yhteyttä hänen kanssaan. Mutta jos hänellä on omaisuutta joko kullassa tai jossakin muussa tavarassa, ei häntä hänen mielestään ole helppo valloittaa eikä valloitettuna helppo käsitellä. Tästä siis on se aivan välttämätön seuraus, että rakastaja kadehtii lemmikkiä, jos hänellä on omaisuutta, ja iloitsee, kun se häviää. Vielä sen lisäksi rakastaja mahtaa toivoa, että lemmikki niin pitkän ajan kuin mahdollista on naimaton, lapseton ja koditon, haluten mitä kauimmin nauttia tuota hänelle niin suloista hedelmää.

Onpa vielä muutakin pahaa, mutta joku haltia on enimpään sekoittanut hetkellistä nautintoa. Niinpä imartelijaankin, kamalaan otukseen ja suuren tuhon tuojaan, on luonto sekoittanut lahjan tuottaa nautintoa, eikä aivan epähienoakaan. Hetairaa voisi myös moittia vahingolliseksi ja useita muita olentoja ja asioita, joilla kuitenkin on se ominaisuus, että ne hetkisen ovat mitä suloisimmat. Mutta lemmikille on rakastaja vielä sen lisäksi, että on turmiollinen, jokapäiväisessä kanssakäymisessä jotakin kaikkein vastenmielisintä. Sillä jo vanha sananlasku sanoo samanikäisten toisiaan huvittavan. Samanikäisyys näet johtaa samanlaisiin nautintoihin ja herättää tämän yhtäläisyyden kautta ystävyyttä. Ja sittenkin seurustelu samanikäisten kesken herättää kyllästymystä. Edelleen sanotaan pakon kaikessa tuntuvan kaikille raskaalta, ja pakkoa taas on erikoisesti iän erilaisuuden lisäksi rakastajan suhteessa lemmikkiin. Sillä ollen vanhempi hän seurustellessaan nuoremman kanssa ei tahdo tästä erkaantua päivin eikä öin, vaan häntä hallitsee vastustamaton intohimo, joka häntä johtaa aina lahjoittaen hänelle nautintoja, antaen hänen nähdä, kuulla ja kosketella sekä kaikin aistein aistita rakastettuaan, niin että hän hellittämättä nautinnolla häntä palvelee. Mutta mitä lohdutusta tai mitä nautintoja saattaa hän tuottaa rakastetulle, voidakseen estää tätä, joka yhtä pitkän ajan saa olla hänen seurassaan, joutumasta äärimäisen inhon valtaan, kun hän saa nähdä jo iäkkäät, nuoruuden kukoistuksen menettäneet kasvot, ja muuta, mitä tähän ilmiöön liittyy, minkä kuvailemistakaan ei ole nautinto kuulla, saati sitten todellisuudessa alituisen pakon alaisena joutua sen kanssa kosketuksiin, kun häntä kaikessa ja kaikilta epäluuloisesti vartioidaan, kun hän saa kuulla sopimattomia ja liioittelevia kiitossanoja ja samalla tavoin haukkumasanoja, jotka selvänkään suusta lähteneinä eivät ole siedettäviä, mutta juopuneen lausumina ovat, puhumattakaan siitä, että ovat sietämättömiä, häpäiseviä, sen rivouksien höystämän ja ruokottoman puhetavan takia, jota tämä käyttää.

Niin kauan kuin hän rakastaa, on hän turmiollinen ja vastenmielinen, ja lakattuaan rakastamasta, hän on uskoton vastaisuuteen nähden, jota varten hän monin valoin ja rukouksin teki monia lupauksia ja näin vaivoin sai toisen sietämään silloista vaivalloista yhdessäoloa, etujen toivossa. Mutta silloin kun hänen pitäisi täyttää lupauksensa, onkin hän vaihtanut itsessään hallitsijaa ja esimiestä, rakkauden ja hulluuden sijaan saavuttanut järkevyyden ja mielen terveyden ja on lemmikkinsä huomaamatta tullut toiseksi ihmiseksi. Mutta tämä vaatii korvausta entisestä, muistuttaen häntä siitä, mitä on tehty ja puhuttu, siinä uskossa, että hän keskustelee saman ihmisen kanssa. Toinen taas ei ujoudesta rohkene sanoa, että hänestä on tullut toinen mies eikä tiedä, miten täyttää järjettömän valtakauden aikuiset valat ja lupaukset, kun hän nyt on tullut järkeväksi ja mieleltään terveeksi, jottei hän tekemällä kuten entinen itsensä tulisi sen kaltaiseksi ja jälleen samaksi. Pakolainen hänestä tulee tämän johdosta, ja pakotettuna syömään sanansa entinen rakastaja, liuskan pudottua toisella tavalla[24] (onnen käännyttyä) saa vaihtaa osaa ja pötkiä tiehensä. Toinen tulee pakotetuksi ajamaan häntä takaa kiukuissaan ja manaten, oivaltamatta, miten koko asia alusta alkaen on, nimittäin ettei hänen milloinkaan tulisi olla mieliksi sille, joka rakastaa ja pakosta on järjetön, vaan paljon ennemmin sellaiselle, joka ei rakasta ja on järkevä; että hänen muussa tapauksessa olisi pakko antautua epäluotettavalle, ärtyisälle, kateelliselle, epämiellyttävälle, omaisuudelle turmiolliselle ja ruumiin hyvinvoinnille turmiolliselle, mutta ennen kaikkea sielun kehitykselle turmiolliselle. Ja sitähän arvokkaampaa ei tosiaankaan ole eikä koskaan tule olemaan ihmisillä eikä jumalilla. Tätä tulee siis, poika, miettiä ja tuntea rakastajan ystävyys: ettei siihen liity hyväntahtoisuutta vaan että se tähtää tyydytykseen kuten ruuan halu.

“Kuin sudet lampaita lempivät niin myös lempijät poikaa”.[25]

Tässä se on, Phaidros. Enää et saa kuulla minun puhuvan pitemmälti, vaan olkoon puhe nyt lopussa.

PHAIDROS: Ja minä kun luulin, että sinä olit vasta puolivälissä ja että sinä tulisit puhumaan samaa siitä, joka ei rakasta, mitenkä hänelle tulee ennemmin olla mieliksi, ja osoittamaan kaikki ne edut, mitä hänellä puolestaan on. Miksi siis lopetat nyt jo, Sokrates?

SOKRATES: Etkö ole huomannut, miekkonen, että jo lausun heksametrejä, enkä enää dithyrambeja, ja näin teen moittiessani. Jos minä nyt alan kiittää tuota toista, niin mitä luuletkaan minun sepittävän? Tiedätkö sinä, että nymfit, joiden uhriksi sinä olet minut vakaasta aikomuksesta heittänyt, saattavat minut kerrassaan haltioihini. Sanon siis yhdellä sanalla, että yhtä paljon kuin toisessa on sitä, mistä sitä moitimme, yhtä paljon on toisessa aivan päinvastaista, hyvää. Ja mitä pitkistä puheista? Sillä molemmista on kyllin sanottu. Ja saakoon nyt esitelmäni sen kohtalon kuin se ansaitsee! Minä menen tämän joen ylitse ja lähden pois, ennenkuin sinä ehdit pakottaa minua johonkin vielä suurempaan juttuun.

PHAIDROS: Älä vielä ainakaan, Sokrates, ennenkuin helle on ohitse! Vai etkö näe, että nyt on puolipäivä, n.s. auringon kiintokohta? Jääkäämme tänne keskustelemaan siitä, mitä on puhuttu; niin pian kuin ilma viilenee, lähdemme.

SOKRATES: Jumalallinen olet sinä, Phaidros, suhtautumisessasi puheisiin, aivan yksinkertaisesti ihmeellinen. Minä luulen näet, että kaikista, joita sinun elämäsi aikana on pidetty, ei kukaan ole saanut useampia syntymään kuin sinä, joko sinä sitten itse olet niitä pitänyt tai jollakin erikoisella tavalla pakottanut toisia niitä pitämään. Thebalaista Simmiasta[26] en ota lukuun. Kaikista muista olet vahvasti voitolla. Nytkin sinä taas näytät aiheuttaneen sen, että yksi puhe pidetään.

PHAIDROS: Et ainakaan mitään sotaa julista minulle. Mutta miten ja mikä puhe nyt syntyy?

SOKRATES: Kun minä, hyvä ystävä, olin aikeissa kulkea joen poikki, niin ilmestyi minulle haltiani[27] ja tavallinen ennemerkki — se pidättää minua aina siitä, mitä aion tehdä — ja olin kuulevinani sieltä äänen, joka ei salli minun poistua, ennenkuin olen puhdistautunut, ikäänkuin olisin jotakin rikkonut jumaluutta vastaan. Olen kyllä ennustaja, en tosin erikoisen pätevä, vaan kuten lukutaidossa kehnot, noin vain omiksi tarpeikseni. Selvästi minä jo huomaan syntini. Onhan toki sielussakin, hyvä ystävä, jokin määrä ennustuskykyä. Sillä jo kotvan aikaa minun puhuessani on jokin herättänyt minussa levottomuutta ja minä pelkään melkein, kuten Ibykos[28] sanoo, että minä ostaisin kunniaa ihmisiltä tekemällä jotakin syntiä jumalia vastaan. Mutta nyt olen huomannut rikokseni.

PHAIDROS: Mitä sinä sitten tarkoitat?

SOKRATES: Hirveän puheen, Phaidros, olet sekä sinä itse tänne kuljettanut että pakottanut minut pitämään.

PHAIDROS: Mitenkä niin?

SOKRATES: Yksinkertaisen ja jossakin määrin jumalattoman. Ja mikä saattaisi olla hirveämpää kuin tämä.

PHAIDROS: Ei mikään, jos sinä vain puhut totta.

SOKRATES: Kuinka? Etkö pidä Erosta Aphroditen poikana ja jumalana?

PHAIDROS: Niin ainakin sanotaan.

SOKRATES: Mutta niin ei sano Lysias, eikä sinun puheesi, joka esitettiin sinun taikomasi minun suuni kautta. Mutta jos Eros on — kuten hän todella on — jumala tai jotakin jumalallista, ei hän voi olla mitään pahaa. Äskeiset puheet taas puhuivat hänestä, ikäänkuin hän olisi sellainen. Siinä ne siis tekivät syntiä Erosta vastaan, ja sitäpaitsi oli niiden yksinkertaisuus aika hupaisaa, ne kun lausumatta mitään tervettä tai totta pöyhkeilevät ikäänkuin jotakin olisivat, jos ne todella ovat saaneet joitakuita ihmispahasia uskomaan ja saavuttaneet arvonantoa heidän keskuudessaan. Minun on siis, hyvä ystävä, puhdistauduttava. Niille, jotka erehtyvät jumalia koskevassa perimätiedossa, on vanha puhdistuskeino, jota Homeros ei tosin tuntenut, mutta kyllä Stesikhoros.[29] Sillä kun häneltä oli riistetty silmien valo, sentakia että oli herjannut Helenaa, ei hän ollut tietämättä sen aihetta kuten Homeros, vaan ollen Musain lemmikki, tunsi syyn ja runoili heti:

    Ei oo tosi tää sana varmaan.
Et astunut laivoihin kannellisiin,
et saapunut linnahan Troian,

ja kun hän oli sepittänyt koko tuon niin kutsutun Peruutuslaulun (Palinodian) sai hän heti näkönsä jälleen. Juuri tässä aion minä olla viisaampi kuin nuo molemmat. Sillä ennenkuin olen saanut mitään kärsiä herjauksesta Erosta vastaan, koetan minä omistaa hänelle peruutuksen paljain päin, enkä kuten silloin ennen ujoudesta verhotuin kasvoin.

PHAIDROS: Mitään tätä suloisempaa, Sokrates, et minulle voisi sanoa.

SOKRATES: Huomaathan sinä, hyvä Phaidros, mitä hävyttömyyksiä nuo molemmat puheet lausuivat, sekä tämä äskeinen että kääröstä luettu. Sillä jos joku luonteeltaan jalo ja lempeä mies, joka rakastaa tai joskus ennen on rakastanut toista samanluonteista, kuulisi meidän väittävän, että rakastajat pikkuasioitten takia synnyttävät suuria riitoja ja ovat kateellisia ja vahingollisia lemmikille, niin mitenkä voit olla uskomatta, että hän luulee kuulevansa sellaisia, jotka ovat kasvaneet merimiesten parissa ja jotka eivät koskaan ole nähneet jaloa rakkautta ja että hän ei lähestulkoonkaan yhdy meihin siinä, mistä me Erosta moitimme?

PHAIDROS: Mahdollisesti, kautta Zeun, on niin, Sokrates.

SOKRATES: Minä häpeän tätä ja pelkään Erosta ja siksi minä haluan makealla sanalla ikäänkuin huuhtoa pois suolan maun korvista. Ja sen neuvon minä myös annan Lysiaalle, että mitä nopeimmin kyhää puheen siitä, että tulee muuten samanlaisissa olosuhteissa ennemmin tehdä mieliksi sille, joka rakastaa, kuin sille, joka ei rakasta.

PHAIDROS: Ole varma siitä, että niin on käyvä! Sillä kun sinä olet puhunut rakastajan ylistystä, on minun ihan pakko pakottaa Lysiasta kirjoittamaan puhe taas tästäkin.

SOKRATES: Sen minä uskon, niin kauvan kuin pysyt sinä, mikä sinä olet.

PHAIDROS: Puhu siis nyt rohkeasti!

SOKRATES: Missähän on poika, jolle minä puhuin? Hänen pitäisi kuulla tämäkin, jottei hän sitä kuulematta ehtisi tekemään sille mieliksi, joka ei rakasta.

PHAIDROS: Hän on aina aivan lähelläsi, kun sinä vain haluat.

SOKRATES: Tiedä siis, kaunis poika, että edellinen puhe oli myrrinusilaisen miehen, Pythokleen pojan, Phaidroksen. Se, jonka nyt aion esittää, on himeralaisen Stesikhoroksen, Euphemoksen pojan.[30] Se on esitettävä seuraavasti: Ei ole tosi se puhe,[31] joka väittää, että silloinkin, kun on olemassa joku, joka rakastaa, ennemmin tulee olla sille mieliksi, joka ei rakasta, sentakia että edellinen on hullu, jälkimäinen taas terve mieleltään.[32] Jos asia olisi yksinkertaisesti niin, että hulluus on pahaa, olisi tämä väite paikallaan. Mutta nyt tulevatkin meille suurimmat hyvyydet hulluudesta, joka annetaan jumalallisena lahjana. Sillä Delphoin naisprofeetta[33] ja Dodonan[34] papittaret ovat hulluudessaan tehneet Hellaalle sekä yksityisten että valtioiden asioissa useita kauniita tekoja, mutta täydessä järjessään ollen vähäisiä tai ei mitään. Ja jos me puhuisimme Sibyllasta ja kaikista muista, jotka jumalallisella ennustustaidollaan ovat useille edeltäpäin julistaneet tulevia asioita ja siten auttaneet heitä monessa kohden menettelemään oikein, niin kävisimme pitkäveteisiksi puhuessamme sellaista, mikä on jokaiselle tuttua. Se kuitenkin ansaitsee mainitsemista, että entisajan miehistä ne, jotka määräsivät nimitykset, eivät pitäneet hulluutta (maniaa) häpeällisenä eikä häpeänä. Sillä eivät he siinä tapauksessa olisi sovittaneet juuri tätä nimitystä kauneimpaan taiteeseen, jonka avulla tulevaisuutta arvostellaan, ja kutsuneet sitä manike’ksi (hullaantumistaidoksi), vaan koska he pitivät sitä kauniina, joka kerta kun se syntyy jumalallisen sallimuksen kautta, ovat he antaneet tämän nimen. Mutta nykyajan ihmiset ovat mauttomasti tunkeneet väliin t:n ja kutsuneet sitä mantike’ksi[35] (ennustustaidoksi). Niinpä ovat he nimittäneet ymmärtäväisten ihmisten tulevaisuudentutkimusta, joka on nojautunut lintuihin ja muihin merkkeihin, he kun ajattelulla hankkivat inhimilliselle arvelulle järkeä ja tietoa, oionoistike’ksi, jota uudemman ajan ihmiset komeillen venyttämällä o:ta oo:ksi kutsuvat oioonistiké’ksi. (linnunkatsontataidoksi). Niin paljoa pyhempi ja arvokkaampi kuin ennustustaito on linnunkatsontataitoa, sekä nimi nimeä että toimi tointa, niin paljoa tervejärkisyyttä kauniimman todistavat entisajan ihmiset hulluuden olevan, tuon jumalien lahjan niin paljoa kauniimman ihmisavua. Vieläpä suurimmista taudeista ja kärsimyksistä, jotka joidenkuiden muinaisten jumalien tuomioitten johdosta ovat levänneet muutamien sukujen yllä, on hulluus, asetuttuaan asumaan ihmisiin ja ennustettuaan heille tulevia asioita, vapauttanut ne, joiden on tullut saada vapautus. Se on näet turvautunut jumalien rukoilemiseen ja palvomiseen — ja sitä tietä päästyään osalliseksi puhdistus- ja vihkimenoista saattanut sen, joka on siitä osallinen, nykyisyyteen ja tulevaisuuteen nähden turvalliseksi, löytämällä sille, joka on oikealla tavalla hullu ja haltioissaan, vapautuksen nykyisistä onnettomuuksista. Kolmas laji innoitusta ja hulluutta, nimittäin se, joka on kotoisin runottarista, valtaa hennon ja puhtaan sielun, ja innostaa ja kiihoittaa sitä juhlalauluihin ja muuhun runouteen ja kasvattaa jälkeentulevia ihannoimalla tuhansia esi-isien töitä. Ken taas ilman runotarten suomaa hulluutta saapuu runouden oville, luullen että hän pelkän taidon nojalla on kehittyvä aidoksi runoilijaksi, on itse jäävä vihkimättömänä epätäydelliseksi ja tämän, terveesti ajattelevan, runous jää varjoon hulluuden täyttämien luoman runouden rinnalla.

Näin paljon ja vielä useampia jumalista lähtevän hulluuden kauniita tekoja saatan esittää, niin että meidän ei pidä pelätä juuri tätä, älköönkä meitä hämmentäkö joku puhe, joka peloittaa meitä sillä, että tulee ystäväksi valita mieluummin terveesti ajatteleva kuin hurmiotilassa oleva. Vaan vasta sitten saakoon tämä puhe voitonpalkinnon, jos se edellisen lisäksi voi osoittaa, että jumalat eivät lähetä rakkautta hyödyksi rakastavalle ja rakastetulle. Meidän taas on todistettava vastakohta, että tällainen hulluus annetaan jumalien taholta mitä suurimmaksi onneksi. Mutta tämä todistus on oleva rikkiviisaista epäluotettava, viisaista luotettava. Ensinnäkin tulee saada oikea tieto sielun sekä jumalallisesta että inhimillisestä luonnosta tutkimalla sitä, mitä se kokee ja tekee. Todistelun alku on seuraava:

Jokainen sielu on kuolematon.[36] Sillä se, mikä iäti liikkuu, on kuolematonta. Mutta sen elämä, joka liikuttaa jotakin muuta ja jonka jokin muu panee liikkeeseen, loppuu, koska sen liikekin pysähtyy. Vain se, mikä liikuttaa itseään, ei milloinkaan lakkaa liikkumasta, koska se ei jätä itseänsä, vaan on kaikelle muullekin, mikä liikkuu, liikkeen lähde ja alku. Alku taas on jotakin syntymätöntä. Sillä alustahan täytyy kaiken syntyväisen syntyä, mutta sen ei mistään. Sillä jos alku syntyisi jostakin, ei se enää olisi alku. Mutta koska se on jotakin syntymätöntä, täytyy sen olla myös jotakin häviämätöntä. Sillä jos alku häviää, ei se itse enää voi milloinkaan syntyä mistään, eikä siitä voi syntyä muuta, koska kerran kaiken tulee syntyä alusta. Näin on siis liikunnon alku se, mikä itseänsä liikuttaa. Ja sen ei ole mahdollista hävitä eikä syntyä, tai silloin koko taivas ja koko maailma luhistuisi ja seisoisi paikallaan eikä niillä olisi mitään, mikä panisi ne liikkumaan ja saisi ne syntymään. Kun kuolemattomaksi on osoittautunut se, mikä itsestänsä liikkuu, ei kenenkään tarvitse hävetä, joka selittää sielun olemuksen ja käsitteen juuri täksi, Sillä jokainen ruumis, jolle liikkuminen tulee ulkoapäin, on sieluton, se taas, jolle se tulee sisältä, siitä itsestään, on sielullinen, koska tämä on sielun luonne. Jos asian laita siis on se, että se mikä panee itsensä liikkeeseen, ei ole muuta kuin sielu, täytynee sielun olla jotakin syntymätöntä ja häviämätöntä.

Riittäköön tämä sielun kuolemattomuudesta. Sen olemuksesta on sanottava seuraavasti: Vaaditaan joka tapauksessa aivan jumalallista ja laajaa esitystä osoittamaan millainen se on, mutta inhimillinen ja lyhyempi voi selittää, mihin sitä voi verrata. Näin me nyt tahdomme asian esittää. Verrattakoon sitä siivekkään valjakon ja ajomiehen yhdistyneeseen voimaan. Jumalien hevoset ja ajomiehet ovat kaikki itse hyviä ja hyvistä syntyisin, mutta muilla on kaikki sekoitettua. Ensiksikin ohjaa meidän ohjaajamme valjakkoa, sitten on hevosista hänellä toinen kaunis ja hyvä ja sellaisista syntyisin, toinen taas päinvastainen ja päinvastaisista syntyisin. Vaikeata ja vaivalloista on sentähden pakostakin ohjata sitä, mikä meissä on.

Mutta nyt on koetettava selittää, mistä johtuvat nimitykset kuolevainen ja kuolematon olento. Kaikki mikä on sielua, vallitsee kaikkea sielutonta ja kulkee halki koko taivaan esiintyen milloin toisessa, milloin toisessa hahmossa. Jos sielu on täydellinen ja siivekäs,[37] liikkuu se korkeimmissa ilmapiireissä ja hallitsee koko maailmaa. Se taas, joka on kadottanut siipensä, ajelehtii sinne tänne, kunnes se osuu johonkin kiinteään, jonne se asettuu asumaan, pukeutuen maiseen ruumiiseen, joka näyttää itseään liikuttavan sen voimasta. Tämä kokonaisuus, sielu ja ruumis yhdistyneenä, on saanut nimen elävä olento ja liikanimen kuolevainen. Nimitys kuolematon taas ei johdu mistään järjellisesti perustellusta syystä, vaan sekä näkemättä että kylliksi käsittämättä jumalaa me kuvittelemme sitä joksikin kuolemattomaksi olennoksi, jolla on sielu ja jolla on ruumis, ja nämä iäisesti yhtyneinä. Tämä olkoon nyt ja sanottakoon sillä tavoin kuin se on jumalalle rakasta! Mutta käykäämme etsimään syytä siipien häviämiseen, miksi ne putoavat sielusta. Se on suunnilleen seuraava:

Siivellä on luonnostaan kyky viedä ylös sitä, mikä on painavaa, ja kohottaa sitä korkeuksiin, missä jumalien suku asuu, ja kaikesta ruumiillisesta on se enimmin osallista siitä, mikä on jumalallista. Se, mikä on jumalallista, on kaunista, viisasta, hyvää ja kaikkea muuta tällaista. Tämä kasvattaa ja kehittää sielun siipiä, mutta mikä on häpeällistä, huonoa ja yleensä vastakkaista äsken mainitulle, riuduttaa niitä ja tuhoaa ne. Suuri hallitsija taivaassa, Zeus, ajaa siivekkäitä vaunuja ja kulkee ensimäisenä järjestäen kaikki ja pitäen kaikesta huolta, ja häntä seuraa jumalien ja haltiain sotajoukko, järjestettynä yhteentoista osastoon. Sillä Hestia[38] yksin jää jumalien asuntoon, muista taas kaikki ne, jotka on luettu kahdentoista lukuun, kulkevat johtavina jumalina edellä, kukin siinä järjestyksessä kuin hänelle on määrätty. Nyt on paljon autuaallisia näköaloja ja kulkuteitä taivaan piirin sisäpuolella, joita kohti autuaitten jumalien suku kääntyy jokaisen suorittaessa omaa tehtäväänsä. Joka kulloinkin tahtoo ja voi, saa seurata. Sillä kateus asustaa ulkopuolella jumalien piirin. Aina taas kun he menevät aterialle tai kemuihin, kulkevat he jyrkästi ylöspäin kohti taivaanlaen ylintä kohtaa. Jumalien vaunut, jotka tasapainossaan ovat helposti ohjattavia, kulkevat helposti, mutta muut vain vaivoin. Sillä pahuuden vaivaama hevonen painuu alas, jolleivät ohjaajat ole sitä kauniisti kasvattaneet, vaipuen maata kohti ja painaa vaunuja mukanaan, ja siitä johtuu sielulle äärimäisiä ponnistuksia ja taisteluita. Kuolemattomiksi kutsutut sielut taas saavuttuaan korkeimmalle huipulle kulkevat sen ulkopuolelle ja pysähtyvät taivaan selälle; ja heidän siellä seistessään kuljettaa kiertoliike heitä ympäri, ja he saavat nähdä sen, mitä on taivaan ulkopuolella.

Ylitaivaallista paikkaa ei ole kukaan täkäläinen runoilija laulanut eikä ole milloinkaan laulava sen arvon mukaisesti. Mutta se on seuraavanlainen: (On näet uskallettava lausua totuus, erittäinkin kun puhuu totuudesta.) Värittömän, muodottoman ja näkymättömän todellisesti olevaisen olemuksen voi havaita ainoastaan sielun ohjaaja, järki, ja tämän tosiolevan ympärillä on tämä paikka sillä, mikä kuuluu todelliseen tietoon. Kun siis jumalan ymmärrys saa ravintonsa järjestä ja tiedosta — ja samoin jokaisen sielun ymmärrys, joka vain on vastaanottavainen sille, mikä on oikeata — niin se nähtyään jonkun ajan päästä olevaisen riemuitsee ja saa ravintoa ja onnea toden katselemisesta, kunnes kiertoliike vie sen samaan paikkaan (mistä se on lähtenyt). Kiertomatkallaan saa se nähdä itse oikeamielisyyden, kohtuullisuuden, tiedon, ei sitä, jolla on synty, ei sitä, joka on milloin millaistakin riippuen siitä, mitä se koskee siitä, mitä me nyt kutsumme todeksi, vaan sen tiedon, joka on siinä, mikä on todellisesti olevaista. Ja kun se samalla tavoin on muutenkin saanut nähdä todellisesti olevaisen ja siitä nauttinut, laskeutuu se jälleen sisälle taivaaseen ja palaa kotiin. Ja kun se on saapunut kotiin, asettaa ajomies hevoset seimen luo, heittää heidän eteensä ambrosiaa ja juottaa niitä sen jälkeen nektarilla.

Tämä on jumalien elämää. Mitä muihin sieluihin tulee, niin se, joka parhaiten seuraa jumalaa ja on enimmän hänen kaltaisensa, kohottaa ajajan päätä ulkopuoliseen avaruuteen ja kulkee sen mukana kiertoretken, mutta hevoset häiritsevät sitä ja se voi tuskin nähdä olevaisen. Toinen taas milloin nousee, milloin laskee ja hevosten vallattomuuden takia osan näkee, osaa ei. Kaikki muut sielut tosin seuraavat pyrkien ylöspäin, mutta siihen kykenemättöminä ne ajelehtivat alemmissa piireissä tallaten ja tuuppien toisiaan, toisen yrittäessä päästä toisen edelle. Näin syntyy hälinää, kiistaa ja hikoilua äärimäisessä määrin ja ohjaajien kehnouden takia useat tulevat raajarikkoisiksi, useilta taas taittuu paljon sulkia, ja kaikki palaavat paljon vaivaa nähtyään tulematta vihityiksi olevaisen katselemiseen, ja palattuaan on heillä ravintona pelkkä arvelu,[39] ja tuo suuri into päästä näkemään, missä totuuden kenttä on, johtuu juuri siitä, että siellä olevalta niityltä tulee sielun parhaalle osalle sopiva ruoka ja siipien luontainen voima, jolla sielu kohoaa ylös, saa siitä ravintoa. Ja Adrasteian[40] laki on tämä, että jokainen sielu, joka tultuaan jumalan seuralaiseksi näkee jotakin siitä, mikä on totta, on toiseen kiertokulkuun saakka oleva vahingoittumattomana, ja jos se voi aina näin tehdä, aina vahingosta vapaana. Mutta kun se voimatta seurata ei tätä näe vaan joutuneena johonkin onnettomuuteen täyttyy unohduksesta ja huonoudesta ja niin käy painavaksi ja painavaksi käytyään menettää siipensä ja putoaa maahan, silloin on voimassa laki, ettei sitä ensi syntymässä istuteta mihinkään eläimelliseen luontoon, vaan se, joka on nähnyt enimmän, joutuu sellaisen miehen siemeneen, josta on tuleva viisauden tai kauneuden rakastaja tai runotarten ja rakkauden palvoja; seuraava joutuu lainkuuliaisen tai sotaisan ja hallintakykyisen kuninkaan siemeneen; kolmas valtiomiehen, tai jonkun taloudenhoitajan tai elinkeinonharjoittajan siemeneen, neljäs rasittavien ruumiinharjoitusten harrastajan siemeneen tai sellaisen, jonka toimialana on ruumiin parantaminen, viides on elävä tietäjän tai salamenoihin pyhitettyä elämää; kuudennelle sopii runoilijan elämä tai jonkun muun, joka harjoittaa jäljittelyä, seitsemännelle käsityöläisen tai maamiehen elämä, kahdeksannelle sofistin tai kansansuosion tavoittelijan, yhdeksännelle itsevaltiaan.

Kaikista näistä saa se, joka on elänyt oikeamielisesti, osakseen paremman kohtalon, joka vääryyttä tehden, huonomman. Sillä samaan paikkaan, mistä kukin sielu on lähtenyt, ei se kymmenessätuhannessa vuodessa palaa. Sillä se ei saa siipiä ennenkuin näin pitkä aika on kulunut, lukuunottamatta sen sielua, joka ilman vilppiä on harrastanut filosofiaa tai filosofisesti harjottanut poikarakkautta. Nämä saavat siivet kolmantena tuhatvuotisena ajanjaksona, jos ne kolmasti peräkkäin valitsevat tämän elämäntavan, ja palaavat kolmantenatuhannentena vuotena. Muut taas joutuvat, kun ovat päättäneet ensimäisen elämänsä, tuomittaviksi ja tuomittuina joutuvat toiset maanalaisiin rankaisupaikkoihin ja kärsivät siellä rangaistuksensa, toiset taas nostaa heidän tuomionsa johonkin taivaan paikkaan, ja he viettävät siellä elämää, joka vastaa sitä, mitä he ihmishaahmossa ovat eläneet. Mutta tuhannentena vuotena joutuvat molemmat seuraavaa elämää koskevaan arvanheittoon ja vaaliin, ja kukin valitsee sen elämän, minkä hän haluaa. Silloin voi ihmissielu joutua eläimen elämään, ja eläimestä se, joka kerran oli ihminen, takaisin ihmiseen. Sillä se, joka ei milloinkaan ole nähnyt totuutta, ei ole pääsevä tähän hahmoon. Sillä ihmisen täytyy ymmärtää se, mitä kutsutaan käsitteeksi, joka useista aistimuksista ajatuksen kokoamana yhtyy yhdeksi. Mutta tämä taas on sen muistelemista, jota sielumme kerran on nähnyt kulkiessaan yhdessä jumalan kanssa katsoen ylitse sen, minkä me nyt sanomme olevan olemassa, ja kohottautuen todellisesti olevaiseen. Sentakia onkin oikein, että filosofin henki saa siivet. Sillä muistillaan se kykynsä mukaan pysyttäytyy siinä, missä pysyttäytymällä jumala on jumalallinen. Ja kun ihminen oikein käyttää tällaisia muisteluja, voi hän ja vain hän aina vihkiytyen täydellisiin vihkimenoihin tulla todella täydelliseksi. Kun hän näin pysyttäytyy erillään inhimillisistä harrastuksista ja omistautuu sille, mikä on jumalallista, soimaa häntä suuri yleisö pitäen häntä mielipuolena, eikä huomaa sitä, että hän on jumalan innoittama.[41]

Tähän on siis tullut koko meidän puheemme neljännestä lajista hulluutta, jonka takia jotakuta — kun hän näkee täkäläisen kauneuden ja muistellen todellista kauneutta saa siivet ja siivekkäänä haluaa lentää ylöspäin, mutta ei siihen kykenekään ja silloin linnun tavoin katsoo ylös ja on välittämättä siitä, mikä on täällä alhaalla — syytetään siitä, että on hulluuden tilassa, tähän on siis puheemme tullut, että juuri tämä on kaikista hurmiotiloista paras ja parasta alkuperää sekä sille, joka sen omistaa, että sille, joka siitä pääsee osalliseksi ja että kauneutta rakastavaa, joka on tästä hulluudesta osallinen, kutsutaan rakastajaksi. Sillä, kuten sanottu, on jokainen ihmissielu luonnostaan katsellut olevaista; muuten se näet ei olisi tullutkaan tähän olentoon. Mutta joka sielulle ei ole helppoa näiden olojen johdosta muistella noita entisiä, ei niille, jotka pikimältään ovat nähneet sen, mitä siellä oli, eikä niille, jotka pudottuaan tänne ovat joutuneet onnettomuuteen, niin että he jonkun seurustelun johtamina siihen, mikä on väärää, ovat unohtaneet sen pyhän, minkä silloin näkivät. Jää vain harvoja, joilla on muistia riittämiin. Kun ne saavat nähdä jonkin jäljennöksen sikäläisestä maailmasta, joutuvat he haltioihinsa eivätkä enää hallitse itseänsä, mutta eivät tiedä mitä he oikeastaan kokevat, koska he eivät sitä havaitse tarpeeksi selvästi. Nyt ei oikeamielisyyden, kohtuullisuuden ja kaiken muun sieluille arvokkaan täkäläisissä jäljennöksissä ole mitään loistoa, vaan tylsillä välikappaleilla voivat ainoastaan harvat, kun he menevät näiden kuvien luo, nähdä sen suvun, jota on jäljennetty. Kauneus oli silloin loistavaa nähdä, kun autuaallisen kuoron seurassa — me kulkien Zeun saatossa, toiset toisten jumalain — näimme autuaallisen näyn ja näytelmän ja kun meidät vihittiin salamenoihin, joita on oikeus sanoa autuaallisimmiksi ja joita me harjoitimme itse nuhteettomina ja kohtaamatta niitä onnettomuuksia, jotka myöhemmin meitä odottivat, vihittyinä ja pyhitettyinä katsellen täydellisiä, yksinkertaisia, muuttumattomia ja autuaita olentoja puhtaassa valossa itse puhtaina ja ilman merkkiäkään siitä, jota me nyt, kahlehdittuina siihen kuin simpukka, kannamme nimittäen sitä ruumiiksi.

Tämä olkoon sanottu mieliksi muistille, jonka takia nyt silloisen elämän kaipuusta on pitemmälti puhuttu. Mitä taas kauneuteen tulee, niin se, kuten sanoimme, loisti ollessaan tuossa toisessa maailmassa, ja tänne tultuamme me olemme käsittäneet sen selkeimmällä aisteistamme sen itse loistaessa kaikista selkeimmin. Sillä näkö on ruumiillisista aisteistamme terävin, mutta viisautta ei sillä nähdä. Se näet herättäisi kiihkeän rakkauden meissä, jos se tarjoaisi sellaisen selkeän kuvan itsestään nähtäväksi kuin kaikki muu, joka on rakastettavaa. Nyt on ainoastaan kauneus saanut tämän osan, että se on kirkkain ja enimmin rakkautta herättävä. Se, joka ei ole vastavihitty tai joka on turmeltunut, ei tunne kiihkeätä pyrkimystä täältä sinne, kauneutta itseään kohti, kun hän katselee sitä, millä täällä on sen nimi. Niinpä hän ei kunnioita sitä, sitä katsellessaan, vaan antautuneena nautinnon valtaan hän pyrkii nelijalkaisen eläimen tavoin siittämään ja synnyttämään lapsia ja kun hän raakuudessa yhtyy, ei hän pelkää eikä häpeä tavoitella luonnonvastaista nautintoa. Mutta kun vastavihitty, joka paljon on katsellut tuota silloista maailmaa, näkee jumalankaltaiset kasvot, jotka ovat hyvä jäljennös kauneudesta, tai jonkin ruumiin muodon, niin hän ensiksi värisee ja hänet valtaa jokin noista tuonnoisista pelontunteista, sitten hän katselee häntä kunnioittaen häntä kuin jumalaa, ja jollei hän pelkäisi joutuvansa täydellisen hullun huutoon, uhraisi hän lemmikille kuin pyhälle kuvalle tai jumalalle. Ja kun hän on nähnyt hänet, valtaa hänet ikäänkuin vilutaudin puuskan jälkeen lämmönvaihdos, hikoilu ja tavaton kuumuus. Sillä kun hän silmillään vastaanottaa kauneuden virtailun, lämpenee hän ja siten hänen sulkiensa idut ja hänen lämmettyään sulaa itujen ympäristö, joka jo kauan sitten kiinteäksi kovettuneena esti niitä versomasta. Ja kun ravintoa virtaa, paisuu sulkien ruoto ja kiiruhtaa kasvamaan juuresta yli koko sielun. Sillä ennen se oli kokonaan sulkien peittämä.

Sillä aikaa koko sielu kiehuu ja kuohuu, ja sen sielu, jolle alkaa kasvaa siipiä, tuntee samaa tunnetta kuin se hampaitten seutuvilla, jolle alkaa kasvaa hampaita: syhyntää ja ärsytystä ikenissä. Se kiehuu, on ärtynyt ja syhyy sen työntäessä ilmoille siipiä. Kun se siis luoden silmänsä pojan kauneuteen ja vastaanottaen sieltä virtaavat ja kaikkoavat osat — joita sentakia kutsutaankin kaihoksi[42] — kaihossa kostuu ja lämpenee, saa se lievennystä tuskasta ja riemastuu. Kun se joutuu hänestä erilleen ja kuivuu, niin kuivuvat myös tiehyitten suut, mistä siivet puhkeavat, menevät umpeen ja sulkevat siipien oraan, joka, kun siltä ja siihen liittyneeltä kaipuulta sulkeutuu tie, hyppii kuten suoneniskut ja tunkeutuu joka puolella sille tarjoutuvaan tiehyeen, niin että sielu yltympäriinsä tuntee pistoksia, raivoaa ja kärsii tuskia. Mutta jos sillä toiselta puolen on muisto kauniista, tuntee se riemua. Molempien näitten tunteitten sekaantuminen tekee sen levottomaksi tuon omituisen tilan takia ja neuvotonna se on raivoissaan, ja tässä raivon tilassa se ei voi öisin nukkua eikä päivin viipyä siinä paikassa, missä on, vaan juoksee kaihoissaan sinne, missä luulee näkevänsä sen, jolla on kauneus. Kun se on nähnyt hänet ja imenyt itseensä uuden kaipuun, niin se särkee sen, mikä on hyytynyt kiinteäksi, hengähtää ja vapautuu pistoksista sekä tuskista ja korjaa jälleen itselleen hetkellisesti mitä suloisimman nautinnon. Sentähden se ei vapaaehtoisesti hänestä luovu eikä pidä mitään suuremmassa arvossa kuin kauneutta, vaan unohtaa äidit, veljet ja kaikki toverit eikä välitä lainkaan siitä, että omaisuus huolimattomuuden takia häviää, halveksii kaikkea tahdikasta ja sopivaa, johon hän ennen pani suurta huolta, ja on valmis olemaan kaipuun esineen orja ja lepäämään tätä niin likellä kuin hän vain sallii.

Sillä sen kunnioituksen lisäksi, jota hän osoittaa kauneuden omistajalle, on hän tästä löytänyt ainoan mitä suurimpien kipujen parantajan. Tätä mielentilaa, kaunis poika, jota puheeni tarkoittaa, kutsuvat ihmiset rakkaudeksi (Erokseksi), mutta jos sinä kuulet, miksi jumalat sitä kutsuvat, niin sinä todennäköisesti tulet hymyilemään asian uutuuden takia. Muutamat Homerideista[43] lausuvat luullakseni salattujen säkeitten joukossa pari säettä Erokselle, joista toinen on jokseenkin uskallettu eikä erikoisen hyvä runomitaltaan. Näin he näet laulavat:

    Siivehikäspä Eros nimi hällä on ihmisten mailla,
Vaan jumalilta Pteros nimen sai hän voimasta siipein.

Tähän voi uskoa tai olla uskomatta. Kuitenkin on juuri tämä rakastavaisten tila ja sen syy.

Se Zeun seuralaisista, joka joutuu rakkauden valtaan, voi voimakkaammin kantaa sen taakan, jonka siivekkääksi mainittu tuo mukanaan. Mutta kun ne, jotka ovat Areen palvelijoita ja hänen seurassaan ovat vaeltaneet, joutuvat Eroksen vangeiksi ja luulevat kärsivänsä jotakin vääryyttä rakastetun puolelta, käyvät he murhanhimoisiksi ja ovat valmiit uhraamaan itsensä ja lemmikkinsä. Näin on laita jokaiseen jumalaan nähden: kenenkä piiriin kukin kuului, sitä voimainsa mukaan kunnioittaen ja jäljitellen hän elää, niin kauan kuin hän on turmeltumaton ja elää täällä ensi syntyänsä, ja tällä tavoin hän seurustelee rakastettujen ja muiden kanssa ja heihin suhtautuu. Rakkaussuhteen kauneihin ihmisiin valitsee jokainen luonteensa mukaisesti ja pitäen rakastettua jumalanaan hän muovailee ja koristaa häntä kuin jumalankuvaa palvoakseen ja juhliakseen häntä. Zeulle kuuluvat pyrkivät siihen, että heidän rakastamansa olisi jotenkin Zeun kaltainen sielu. He katsovat siis, onko hän luonteeltaan filosofinen tai hallitsemaan sopiva, ja kun he hänet löydettyään ovat häneen rakastuneet, tekevät he kaikkensa, jotta hänestä tulisi sellainen. Jolleivät he ennemmin ole harrastaneet tällaista asiaa, niin he käyvät siihen silloin käsiksi ja ottavat oppia mistä vain voivat ja tutkiskelevat ominkin neuvoin. Ja kun he koettavat itsestään löytää jumalansa luonnon, onnistuvat he siinä, koska he ovat pakotettuja yhtäjaksoisesti katsomaan jumalaan, ja kun he muistissaan koskettavat häneen, niin he hänen innoittaminaan omaksuvat hänen tapansa siinä määrin kuin ihmisen on mahdollista saada itselleen jotakin osaa jumalasta. Ja pitäen rakastettua syynä tähän kiintyvät he häneen vielä enemmän. Jos he ammentavat Zeusta kuten Bakkhottaret,[44] niin vuodattavat he (mitä ovat ammentaneet) rakastettunsa sieluun ja tekevät, mikäli mahdollista, hänet oman jumalansa kaltaiseksi. Ne taas, jotka seurasivat Heraa, etsivät kuninkaallista rakastettua, ja kun ovat löytäneet sellaisen, menettelevät he tätä kohtaan samalla tavalla. Apollonin seuralaiset taas ja jokaisen muun jumalan halajavat sitä, että heidän poikansa olisi luonnostaan heidän jumalansa kaltainen, ja kun he ovat saaneet sellaisen omakseen, he sekä itse jäljittelevät jumalaa että koettavat lemmikkiä taivuttaa siihen, kasvattaa häntä ja johtaa häntä jumalan elintapaan ja olemukseen, kukin kykynsä mukaan, antamatta sijaa kateudelle tai epäjalolle vihamielisyydelle lemmikkiä kohtaan, vaan menetellen siten, että kaikin tavoin koettavat saattaa hänet itsensä ja sen jumalan kaltaiseksi, jota he kunnioittavat. Todellisesti rakastavien into ja vihkimys, jos he kuvaamallani tavalla saavuttavat, mitä haluavat, niin kaunis ja onnellistuttava, tulee rakkaudesta hullun ystävän taholta ystävän osaksi, jos hänet on valloitettu. Hänet valloitetaan taas seuraavalla tavalla.

Tämän tarun alussa jaoimme jokaisen sielun kolmeen osaan, joista kaksi on hevosenmuotoista ja kolmas ajomiehen tapainen. Säilyttäkäämme edelleen tämä jaoitus. Hevosista taas on, sanoimme me, toinen hyvä, toinen ei. Sitä me emme sanoneet, mikä on hyvän hyve, ja mikä pahan pahe, mutta nyt se on sanottava. Se niistä, joka on jalommassa asemassa, on vartaloltaan suora ja hyvärakenteinen, korkeakaulainen, kaarevaturpainen, vaaleanvärinen, mustasilmäinen, kunnianhimoinen hillitysti ja häveliäästi, oikean arvelun ystävä, ja sitä ohjataan ilman lyöntejä, pelkällä käskyllä ja sanalla. Toinen taas on notkoselkäinen, kömpelö, muodoton, paksuniskainen, lyhytkaulainen, tylppäturpainen, mustanvärinen, sen silmät ovat lasimaiset ja veristyneet, se on hillittömyyden ja uppiniskaisuuden ystävä, korvien ympäriltä paksukarvainen, kuuro ja se tuskin tottelee ruoskaa ja piikkiä.

Kun ajomies on saanut nähdä rakastetun olennon, tällä aistimuksella levittänyt lämpöä koko sieluun ja kaikkialla tuntee kutkutuksen ja kaipuun pistoksia, niin ajomiestä totteleva hevonen, jota aina ja silloinkin häveliäisyys pitää aisoissa, pidättäytyy hyppäämästä rakastetun päälle. Toinen ei enää välitä ajomiehen piikeistä eikä ruoskasta, vaan syöksyy eteenpäin hillitönnä ja väkivalloin, tuottaa kaikkia ikävyyksiä valjakkoparilleen ja ajomiehelle ja pakoittaa niitä menemään lemmikin luo ja ajattelemaan lemmen suloa. Toiset ponnistavat alussa pahastuneina vastaan pitäen sitä, mihin heitä pakotetaan, kauheana ja laittomana. Viimein, kun ilkivallasta ei tule loppua, antautuvat he sen vietäviksi luvaten tehdä, mitä käsketään. Ja he tulevat hänen luokseen ja näkevät lemmikin loistavan muodon.

Kun ajomies on nähnyt hänet, niin hänen muistonsa kulkee kauneuden luontoon ja hän näkee sen jälleen kohtuullisuuden seurassa seisovan pyhällä paikalla. Kun hän sen näkee, pelästyy hän, ja täynnä kunnioitusta hän lankeaa taaksepäin ja samalla hän pakostakin vetää ohjaksia taaksepäin min rajusti, että molemmat hevoset joutuvat istumaan lautasilleen, toinen mielellään, koska se ei ponnista vastaan, mutta tuo toinen, tuo hillitön, sangen vastahakoisesti. Kun ne ovat poistuneet kauemmaksi, kostuttaa toinen häpeästä ja hämmästyksestä koko sielun hiellä, toinen taas, kun kipu on lakannut, jonka suitset ja kaatuminen ovat aiheuttaneet, ja se töintuskin on vironnut entiselleen, syytää kiukuissaan herjauksia, monella tavoin haukkuen sekä ajomiestä että iestoveria siitä, että he pelkuruudesta ja miehuuttomuudesta ovat jättäneet paikkansa ja rikkoneet sopimuksensa. Ja kun se koettaa pakottaa heitä vastoin heidän tahtoaan menemään eteenpäin, niin se töin tuskin heidän pyynnöstään suostuu lykkäämään tätä tuonnemmaksi. Kun sovittu aika on tullut, niin muistuttaa se näitä, jotka teeskentelevät sen unohtaneensa, käyttää väkivaltaa, hirnuu, riuhtoo ja pakottaa heidät uudestaan lähestymään lemmikkiä samassa tarkoituksessa, ja kun he ovat lähellä, kumartuu se ja ojentaa häntänsä ilmaan, pureskelee suitsia ja laahaa heitä hävyttömästi mukaansa. Ajomies, joka tuntee vielä enemmän samaa tunnetta (kuin äsken), heittäytyy taaksepäin ikäänkuin rajanuoran luota[45] ja tempoo vielä rajummin suitsia taaksepäin villin hevosen hampaista, saattaa verille herjaavan kielen ja leuat ja painaen hänen jalkansa ja lautasensa maahan tuottaa hänelle kipuja. Kun huono hevonen on useasti saanut kokea samaa, niin sen hillittömyys lauhtuu ja talttuneena se jo seuraa ajomiehen järkevää johtoa, ja nähdessään jonkun kauniin ihmisen, on se pelosta aivan menehtynyt. Siksipä käykin niin, että rakastajan sielu ujona ja peloissansa seuraa lemmikkiä.

Kun nyt rakastaja tätä kaikella tavoin palvelee kuten jumalien vertaista, hän kun ei teeskentele rakkautta, vaan todellisuudessa on tätä kokenut, ja kun tämä luonnostaan tuntee ystävyyttä ihailijaa kohtaan, niin hänet, joskin hän saattaa, kun häntä ensin toverit tai jotkut muut soimaavat, sanoen että on häpeällistä lähestyä rakastajaa, sentakia työntää tämän luotaan, jonkun ajan kuluttua sekä nuoruus että välttämättömyys vievät siihen, että hän sallii hänen tulla seuraansa. Sillä ei milloinkaan ole määrätty, että huono on huonon ystävä, tai että hyvä ei ole hyvän ystävä. Mutta kun hän on päästänyt hänet luokseen ja antautunut seurusteluun ja keskusteluun hänen kanssaan, niin hyväntahtoisuus, joka rakastajan puolelta läheltä tulee hänen osakseen, saattaa rakastetun hämmästymään, kun hän havaitsee, ettei kaikkien muitten ystävien ja tuttavien ystävyys miltään osaltakaan ole verrattavissa siihen, jota innoittunut ystävä tarjoaa.

Kun hän näin jatkaa, lähestyy häntä ja tulee kosketuksiin hänen kanssaan sekä gymnasioissa että muissa kokoontumistilaisuuksissa, niin silloin juuri sen virran lähde, jota Zeus Ganymedesta[46] rakastaen kutsui kaipuuksi, vuolaana virtaa rakastajaan; osa imeytyy häneen, osa juoksee pois, kun hän jo on täyttynyt. Ja kuten tuuli tai kaiku kimpoaa sileistä ja kovista kappaleista ja kulkee takaisin sinne, mistä se on lähtenyt, niin kulkee myös kauneuden virta takaisin kauniiseen ihmiseen silmien kautta, mistä on luonnollinen tie sieluun, ja sinne tultuaan se istuttaa sulkia sulkatiehyihin, kostuttaa niitä, kiihdyttää niiden kasvua ja täyttää taas rakkaudella rakastetun sielun. Hän rakastaa siis, mutta ei tiedä, ketä, eikä hän tiedä eikä osaa selittää, mitä on kokenut, vaan on kuten se, joka toiselta on saanut silmätaudin,[47] kykenemätön ilmaisemaan syyn; ei hän liioin huomaa, että hän rakastajassa näkee itsensä kuten peilissä. Ja kun tämä on läsnä, vapautuu hän tuskasta samoinkuin tämäkin. Kun tämä taas on poissa, kaipaa hän puolestaan yhtä paljon kuin häntä kaivataan, koska hänessä on rakkauden varjokuva, vastarakkaus. Tätä hän ei kylläkään nimitä rakkaudeksi eikä luule sen olevan sitä, vaan ystävyyttä. Samalla tavoin kuin tuo toinen, joskin vähemmin, hän haluaa nähdä, kosketella ja suudella tuota toista sekä levätä hänen vieressään ja kuten luonnollista on, tekeekin pian tällä tavoin. Heidän näin levätessään vierekkäin on rakastajan kurittomalla hevosella jotakin sanottavaa ajomiehelle, ja se vaatii suurten ponnistusten palkaksi hiukan nautintoa. Lemmikin hevosella tosin ei ole mitään sanottavaa, mutta hämärien vaistojen kiihoittamana hän syleilee ja suutelee rakastajaa ja armastelee häntä kuten parasta ystäväänsä. Ja kun he lepäävät vierekkäin, on hän valmis olemaan kieltäytymättä omasta puolestaan noudattamasta rakastajan mieltä, jos tämä sitä pyytäisi. Mutta valjakkotoveri ja ohjaaja ponnistavat sekä häveliäisyydestä että järkevyydestä vastaan.

Jos ymmärryksen paremmat voimat, jotka johtavat säännölliseen elämäntapaan ja filosofiaan, voittavat, niin viettävät he täällä autuaallista ja sopuisata elämää, koska he itseänsä halliten ja siveellisinä ovat nujertaneet sen puolen sielua, missä pahe asusti, ja vapauttaneet sen, missä asui hyve. Kuoltuaan he, miltei täysin sulkiintuneina ja keveinä ovat voittaneet yhden kolmesta todella olympialaisesta ottelusta,[48] jota suurempaa hyvyyttä ei inhimillinen tervejärkisyys eikä jumalallinen hulluus kykene ihmiselle hankkimaan. Jos he taas viettävät alhaisempaa epäfilosofista, mutta kuitenkin kunniaa rakastavaa elämää, voivat helposti heidän ollessaan juovuksissa tai jonakin muuna huolettomuuden hetkenä vauhkot hevoset saada valtaansa vartioitsemattomat sielut ja viedä ne yhteen, ja niin valita ja tehdä sen, mitä joukko pitää onnellisimpana. Ja kun he ovat sen kerran tehneet, niin he edelleenkin siitä nauttivat, kuitenkin harvoin, koska he eivät tee sitä koko ymmärryksen suostumuksella. Ystävinä siis, joskin vähemmässä määrin kuin nuo edelliset, elävät nämäkin, sekä rakkauden kestäessä että sen loputtua, käsittäen molemminpuolisesti antaneensa ja ottaneensa mitä suurimpia uskollisuuden lupauksia, joita ei ole oikein milloinkaan rikkoa ja siten joutua epäsopuun. Kuolemassa he tosin astuvat ruumiista sulattomina mutta valmiina sulkiintumaan, niin että he saavat melkoisen palkinnon rakkaudenhulluudestaan. Sillä ei ole säädetty, että ne, jotka jo ovat aloittaneet taivaallisen matkan, enää joutuvat pimeyteen maanalaiselle taipalelle, vaan että he onnellisina elävät valoisaa elämää matkaten toistensa seurassa ja että he yhtaikaa saavat, jos saavat, sulat rakkautensa takia.

Näitä näin suuria ja jumalallisia lahjoja antaa sinulle, rakas poika, rakastajan puolelta lähtenyt ystävyys. Mutta tuttavallisuus, joka on lähtöisin hänestä, joka ei rakasta, ja joka on sekoittunut maiseen tervejärkisyyteen, on vain kuolevaisten ja niukkojen lahjojen valtias, ja se synnyttää rakkaaseen sieluun joukon hyveeksi ylistämän alhaisuuden ja on syynä siihen, että se yhdeksäntuhatta vuotta ajelehtii järjettömänä ympäri maata ja maan alla.

Tämä on nyt, rakas Eros, se peruutuspuhe, jonka olemme sinulle omistaneet ja hyvityksenä suorittaneet niin kauniisti ja hyvin kuin vain olemme osanneet. Sen esittämiseen yleensä ja sanankäänteitten runollisuuteen erittäin on Phaidros ollut syypää. Mutta anna nyt anteeksi edelliset sanani ja omista näille suosiotasi, ole hyvänsuopa ja lempeä minua kohtaan, älä riistä minulta äläkä heikennä vihassasi sitä rakkauden taitoa, jonka olet minulle antanut, vaan suo minun nauttia vielä suurempaa kunnioitusta kauniiden ihmisten puolelta. Jos Phaidros ja minä edellisessä puheessa olemme sanoillamme sinua jotenkin loukanneet, niin lue se Lysiaan syyksi, joka on puheen isä, ja saata hänet filosofiaan, kuten hänen veljensä Polemarkhos[49] on kääntynyt, jottei tämä hänen rakastajansa tässä enää häilyisi sinne tänne, vaan suoraan omistaisi elämänsä filosofisessa tutkimuksessa Erokselle.

PHAIDROS: Minä rukoilen kanssasi, Sokrates, että niin tapahtuisi, jos kerran on parempi meille että niin käy. Sinun puhettasi minä jo kauan olen ihaillut, mitenkä paljon edellistä kauniimmaksi sinä olet tämän valmistanut, niin että pelkään, että Lysias minusta tulee näyttämään mitättömältä, jos hän tahtoo sinkahuttaa tätä puhetta vastaan toisen. Häntä onkin, oi ihmeellinen mies, äskettäin muuan valtiomiehistämme[50] parjaten juuri tästä herjannut ja kutsunut häntä pitkin herjauspuhettaan puheittenkirjoittajaksi. Sen takia hän kenties saattaakin kunniantunnosta pidättäytyä kirjoittamasta.

SOKRATES: Nuorukainen, sinä lausut jokseenkin naurettavan arvelun, ja erehdyt suuresti ystäväsi suhteen, jos pidät häntä noin arkana moitteelle. Kenties sinä myös luulet, että se, joka häpäisi häntä, todella tarkoitti sitä, mitä hän sanoi.

PHAIDROS: Niin hän näytti tekevän, Sokrates. Ja tiedäthän toki itsekin yhtä hyvin kuin minä, että mahtavimmat ja kunnianarvoisimmat miehet valtiossa häpeävät kirjoittaa puheita ja jättää kirjoituksia jälkeensä peläten myöhemmän ajan mielipidettä, nimittäin että heitä kutsutaan sofisteiksi.

SOKRATES: Sinä et huomaa, Phaidros, koko asian suloista mutkaa.[51] Ja sen lisäksi sinulta jää huomaamatta, että korskeimmat valtiomiehistä rakastavat puheitten kirjoittamista ja kirjoitusten jättämistä jälkeensä, koska he, aina kun kirjoittavat jonkun puheen, ovat niin ihastuneita sen ylistäjiin, että ensimäisiksi kirjoittavat niiden nimet, jotka kulloinkin ovat heitä kiittäneet.

PHAIDROS: Mitä sinä tarkoita? Minä en näet käsitä.

SOKRATES: Etkö käsitä, että valtiomiehen kirjoitukseen on heti alkuun ensimäiseksi kirjoitettu sen nimi, joka on kirjoitusta kiittänyt?

PHAIDROS: Mitenkä?

SOKRATES: “Neuvosto”, sanoo hän, “on hyväksi nähnyt”,[52] tai “kansa on nähnyt hyväksi”, tai “molemmat”. — Sanomalla sitten, kuka sen on esittänyt, kirjailija hyvin juhlallisesti puhuu itsestään ja kiittää itseänsä. Senjälkeen hän puhuu edelleen, esittäen viisauttaan ylistäjille ja joskus sepittäen aika pitkän kirjoituksen. Vai näyttääkö sinusta tämä tällainen olevan jotakin muuta kuin kirjoitettu puhe?

PHAIDROS: Ei minusta.

SOKRATES: Jos siis tämä jää säilymään, niin sepittäjä rientää näyttämöltä. Mutta jos se pyyhitään pois eikä hän saakaan puhettaan kirjoitetuksi, vaan jää arvottomaksi mitään kirjoittamaan, suree sekä hän itse että hänen ystävänsä.

PHAIDROS: Kovastikin.

SOKRATES: Ilmeisesti ei sentakia, että he halveksisivat tätä harrastusta, vaan sitä ihaillen.

PHAIDROS: Aivan niin.

SOKRATES: Entä sitten? Kun puhuja tai kuningas on päässyt niin pitkälle, että hän saavutettuaan Lykurgoksen tai Solonin tai Dareioksen valta-aseman on tullut valtionsa kuolemattomaksi puheitten sepittäjäksi — eikö hän jo eläissään pidä itseään jumalien vertaisena ja eivätkö myöhemmät polvet ajattele hänestä tätä samaa katsellessaan hänen kirjoituksiaan?

PHAIDROS: Suurestikin.

SOKRATES: Luuletko sinä siis, että joku sellaisista, jotka ovat vihamielisiä Lysiaalle, kuka hän sitten lieneekin ja millä tavalla hän lienee, on häntä soimannut juuri siitä, että hän kirjailee?

PHAIDROS: Sen nojalla, mitä sinä puhut, ei se ole todennäköistä, sillä silloin hän, kuten näyttää, parjaisi omaa harrastustaan.

SOKRATES: Tämä siis on kaikille selvää, ettei puheiden kirjoittaminen itsessään ole häpeällistä.

PHAIDROS: Aivan varmaan.

SOKRATES: Mutta se minun mielestäni on jo häpeällistä, ettei puhu eikä kirjoita kauniisti, vaan rumasti ja huonosti.

PHAIDROS: Luonnollisesti.

SOKRATES: Mikä siis on se tapa, jolla saattaa kirjoittaa kauniisti tai epäkauniisti? Onko meidän tarvis, Phaidros, tässäkin suhteessa tutkia Lysiasta ja muita, jotka joskus ovat jotakin kirjoittaneet tai tulevat kirjoittamaan, joko jotakin valtiollista tai yksityisluontoista kirjoitusta, joko runomitassa runoilijoina tai ilman runomittaa proosakirjailijoina?

PHAIDROS: Sinä kysyt, onko meidän tarvis. Minkätakia sitä sitten — haluaisin sanoa — elettäisiin, jollei tällaisten nautintojen takia. Sillä ei kai niitä varten eletä, joitten takia saa alussa tuntea tuskaa tai sitten olla tuntematta tyydytystä, joka ominaisuus on melkein kaikilla ruumiillisilla nautinnoilla, minkä takia niitä syystä kutsutaankin alhaisiksi.

SOKRATES: Onhan meillä aikaa, kuten näyttää. Ja samalla minusta näyttää siltä, kuin sirkat, jotka, kuten ainakin helteessä, laulelevat meidän päämme päällä ja keskustelevat keskenään, katselisivat meitä. Jos ne nyt näkisivät meidän joukon tavoin keskipäivän aikaan olevan keskustelematta ja ymmärryksen tylsyydestä olevan unen horroksissa heidän tenhoaminaan, niin ne syystä nauraisivat meitä ja luulisivat, että me olemme joitakin orjia, jotka ovat tulleet tähän lepopaikkaan elukkain tavoin keskipäivän aikaan nukkuakseen lähteen reunalla. Mutta jos ne näkevät meidän keskustelevan ja purjehtivan heidän ohitsensa kuten seireenien ohitse, joutumatta heidän lumoihinsa, niin ne tyytyväisinä pian kyllä antaisivat meille sen lahjan, joka heillä on saatuna jumalilta ihmisille annettavaksi.

PHAIDROS: Mikä lahja heillä on? Minusta tuntuu, etten ole sattunut sitä kuulemaan.

SOKRATES: On sopimatonta, ettei runottaria rakastava mies ole tällaista kuullut. Sillä kerrotaan, että nämä olivat ihmisiä niiden joukossa, jotka elivät ennenkuin runottaria oli. Kun runottaret olivat syntyneet ja laulu oli ilmestynyt, oli muutamat silloisista tämä nautinto niin hurmannut, että he laulaessaan laiminlöivät ruoan ja juoman ja kuolivat huomaamattaan. Heistä on kehittynyt sitten sirkkojen suku, joka on runottarilta saanut sen lahjan, että se synnyttyään ei tarvitse yhtään ruokaa,[53] vaan että se heti laulaa syömättä ja juomatta kuolemaan asti ja että se tämän jälkeen saavuttuaan runotarten luo ilmoittaa, kuka täällä olevista ketäkin heistä kunnioittaa. Terpsikhoralle[54] he siis ilmoittavat ne, jotka ovat häntä khooreissa kunnioittaneet ja tekevät ne hänelle rakkaammiksi, Eratolle ne, jotka rakkauslauluissa ovat palvelleet häntä, ja siten muillekin aina sen tavan mukaan, miten kutakin kunnioitetaan. Vanhimmalle, Kalliopelle, ja häntä lähinnä seuraavalle Uranialle, joitten harrastus enimmin kaikista runottarista kohdistuu taivaaseen ja jumalallisiin ja inhimillisiin puheisiin ja jotka kaiuttavat kauneinta ääntä, he taas ilmoittavat ne, jotka elävät filosofisesti ja jotka kunnioittavat sitä muusillisen taidon alaa, joka kuuluu heille.[55] Useista syistä siis on puhuttava eikä nukuttava puolipäivän aikana.

PHAIDROS: Siis on puhuttava.

SOKRATES: On siis tarkasteltava sitä kysymystä, jonka äsken itsellemme asetimme, nimittäin millä tavoin puhutaan ja kirjoitetaan kauniisti ja millä tavoin ei.

PHAIDROS: Tietysti.

SOKRATES: Eikö tule olla ehtona, jos tahdotaan puhua hyvin ja kauniisti, että puhujan ymmärryksen pitää olla tietoinen sen todellisesta olemuksesta, mistä hän aikoo puhua?

PHAIDROS: Minä olen tästä kuullut siten, rakas Sokrates, ettei ole pakko sen, joka aikoo tulla puhujaksi oppia sitä, mikä todellisuudessa on oikeata, vaan mikä siltä näyttää joukosta, joka tulee tuomitsemaan, eikä myöskään sitä, mikä todellisuudessa on hyvää tai kaunista, vaan mikä vain siltä tulee näyttämään. Sillä sen perusteella voi taivuttaa ihmisiä mielipiteensä puolelle, ei totuuden perusteella.

SOKRATES: Ei tosiaankaan tule olla hyljätty, Phaidros, se sana,[56] minkä sanovat viisaat miehet, vaan tulee tutkia, tarkoittavatko he sillä mahdollisesti jotakin. Niinpä ei ole heitettävä syrjään äsken lausuttuakaan.

PHAIDROS: Oikein sanottu.

SOKRATES: Tarkastakaamme sitä sitten seuraavasti!

PHAIDROS: Mitenkä?

SOKRATES: Jos minä haluaisin taivuttaa sinua torjumaan vihollisia hankkimalla hevosen, emmekä me kumpikaan tuntisi hevosta, vaan minä sattumalta sen verran tietäisin sinusta, että Phaidros pitää hevosena sitä, jolla kesyistä eläimistä on suurimmat korvat —

PHAIDROS: Sehän olisi naurettavaa, Sokrates.

SOKRATES: Ei vielä se, vaan jos minä kaikella innolla koettaisin sinua suostuttaa ja sepittäisin ylistyspuheen aasista, jota nimittäisin hevoseksi ja sanoisin, että kaikella muotoa kannattaa pitää hevosta kotona ja sotaretkellä, koska sillä on taistelussa sopiva sotia ja koska se on kykenevä kantamaan varustuksia ja monessa muussakin suhteessa hyödyllinen.

PHAIDROS: Sehän olisi aivan naurettavaa.

SOKRATES: Mutta eikö ole parempi, että ystävänä on naurettava kuin vaarallinen ja vihamielinen ihminen.

PHAIDROS: Siltä tuntuu.

SOKRATES: Kun siis puhetaituri, joka ei tunne hyvää eikä pahaa, löytää samanlaisen valtion, ja alkaa sitä suostutella, ei ylistäen aasia hevosena, vaan pahaa hyvänä, ja kun hän pyrittyään tuntemaan vain joukon mielipiteitä yrittää taivuttaa sitä tekemään pahaa hyvän asemasta, niin millaisen hedelmän luulet puhetaidon tämän jälkeen korjaavan siitä, mitä se on kylvänyt?

PHAIDROS: En erikoisen hyvää.

SOKRATES: Mutta olemmeko me, hyvä ystävä, moittineet puhumisen taitoa karkeammin kuin tulee? Se saattaisi kenties sanoa: “Mitä te ihmeelliset miehet lörpöttelette? Minähän en pakota ketään, joka ei tunne totuutta, puhumista oppimaan, vaan jos joku seuraa minun neuvoani, hankkii hän ensin taidon siitä ja käy sitten vasta minuun käsiksi. Mutta siitä minä kerskun, ettei se, joka tuntee olevaisen, ilman minua kaikista huolimatta voi taiteen sääntöjen mukaan taivuttaa muita mielipiteensä puolelle.”

PHAIDROS: Eikö se ole oikeassa tätä väittäessään?

SOKRATES: Myönnän olevan, jos ne väitteet, jotka ovat sitä lähenemässä, todistavat, että se on taidetta. Sillä olen kuulevinani muutamien vastaväitteitten lähenevän ja väittävän, että se valehtelee, ja ettei se ole taidetta vaan epätaiteellista askartelua.

[Puhumisen todellista taidetta[57] — sanoo Lakedaimonilainen — ei ole ilman käsitystä totuudesta eikä tule olemaankaan.]

PHAIDROS: Näitä vastaväitteitä on tarvis. Tuo ne siis tänne ja tutki, mitä ja millä tavalla ne puhuvat!

SOKRATES: Tulkaa tänne, jalot lapset, ja koettakaa saada Phaidros, kauniiden lasten isä, uskomaan, että jollei hän tarpeeksi pyri viisauteen, hän ei koskaan ole kykenevä puhumaan mistään! Vastatkoon nyt Phaidros!

PHAIDROS: Kysykää!

SOKRATES: Eikö puhetaito yleensä mahda olla sielujen ohjausta sanojen avulla, ei vain oikeussaleissa ja muissa julkisissa kokouksissa, mitä niitä sitten onkaan, vaan myös yksityisissä, ollen sama, olkoon kysymys sitten pienestä tai suuresta. Ja eikö sen oikea käyttö ole yhtä arvokasta tärkeissä kuin vähäpätöisissäkin asioissa? Vai miten sinä olet tästä kuullut?

PHAIDROS: En kautta Zeun ole kuullut lainkaan tällä tavalla, vaan taiteellisesti puhutaan ja kirjoitetaan varsinaisesti oikeusasioissa ja myöskin kansanpuheissa siten puhutaan. Enempää en ole kuullut.

SOKRATES: Oletko siis kuullut ainoastaan Nestorin ja Odysseun[58] puhetaidonoppaista, mitkä he kyhäsivät vapaina hetkinä Ilionin luona, mutta et ole kuullut Palamedeen[59] ohjeista?

PHAIDROS: En, kautta Zeun, ole kuullut Nestorin ohjeista mitään, jollet sinä tee Gorgiaasta Nestoria, tai jostakin Thrasymakhoksesta tai Theodoroksesta Odysseuta.

SOKRATES: Ehkä. Mutta jättäkäämme nämä! Sinä taas sano, mitä vastapuolet tekevät tuomioistuinten edessä! Eivätkö he puhu toisiansa vastaan vai mitä sanaa meidän tulee siitä käyttää?

PHAIDROS: Juuri niin he tekevät.

SOKRATES: Oikeasta ja väärästä?

PHAIDROS: Aivan niin,

SOKRATES: Eikö siis se, joka esiintyy taiteen sääntöjen mukaan, saa aikaan, että sama asia samoista ihmisistä näyttää milloin oikealta ja milloin, kun hän niin tahtoo, väärältä.

PHAIDROS: Kuinkas muuten?

SOKRATES: Ja puheessa kansalle hän taas saa samat asiat näyttämään milloin hyviltä valtiolle, milloin taas päinvastaisilta?

PHAIDROS: Niin kyllä.

SOKRATES: Emmekö tiedä, että elealainen Palamedes puhuu siinä määrin taiteen sääntöjen mukaisesti, että kuulijoista sama asia näyttää samanlaiselta ja erilaiselta, yhdeltä ja monelta, levossa olevalta ja liikkuvalta?

PHAIDROS: Kyllä.

SOKRATES: Se taito, jolla esitetään väitteitä ja vastaväitteitä, ei rajoitu vain tuomioistuimiin ja kansankokoukseen, vaan, kuten näyttää, kaikessa puhumisessa lienee vain yksi ainoa ja sama taide, — jos sellaista ylimalkaan on — jolla kyetään tekemään kaikkea mahdollista kaiken mahdollisen kaltaiseksi ja paljastamaan toinen, kun hän yhtäläistyttää asioita ja siten salaa jotakin.

PHAIDROS: Mitä sitä oikeastaan tällä tarkoitat?

SOKRATES: Jos sitä tutkistelemme, luulen sen seuraavalla tavalla selviävän: syntyykö petos ennemmin paljon kuin vähän toisistaan eroavissa asioissa?

262 PHAIDROS: Vähän eroavissa.

SOKRATES: Mutta jos siirryt jonkin vastakohtaan pienin askelin, on siirtymisesi vähemmin huomattava kuin jos siirryt suurin askelin.

PHAIDROS: Luonnollisesti.

SOKRATES: Sen, joka siis tahtoo pettää toista, mutta itse olla joutumatta petetyksi, tulee tarkasti tuntea olioitten yhtäläisyys ja erilaisuus.

PHAIDROS: Hänen täytyy tuntea.

SOKRATES: Mutta jos hän ei tunne kaikkien olioitten todellista olemusta, niin onko hän silloinkin kykenevä havaitsemaan muissa pientä tai suurta yhtäläisyyttä tuntemattoman kanssa?

PHAIDROS: Se on mahdotonta.

SOKRATES: Niille siis, joilla on todellisen vastaisia arveluja ja jotka näin pettyvät, on tämä päässyt tapahtumaan joidenkin yhtäläisyyksien takia.

PHAIDROS: Niin se kylläkin tapahtuu.

SOKRATES: Onko siis mahdollista, että joku, joka ei tiedä, mitä mikin olevaisesta on, omaa taidon pienin askelin johtaa muita yhtäläisyyksien kautta olevaisesta kulloinkin päinvastaiseen tai itse välttää tulemasta näin johdetuksi?

PHAIDROS: Ei milloinkaan,

SOKRATES: Se siis, ystäväni, joka ei tunne totuutta, vaan on pyydystellyt arveluja, tulee tekemään, kuten näyttää, puhetaidon aivan naurettavaksi ja epätaiteelliseksi.

PHAIDROS: Siltä näyttää.

SOKRATES: Tahdotko nyt, että katsomme Lysiaan puheesta, jota kannat mukanasi ja siitä, mitä me puhuimme, jotakin sellaista, mitä kutsuimme epätaiteelliseksi ja taiteelliseksi?

PHAIDROS: Kaikkein kernaimmin sitä, sillä tähän asti olemme puhuneet niin sanoakseni alastomasti eikä meillä ole ollut riittävästi esimerkkejä.

SOKRATES: Onneksi toki esitettiin tässä, kuten näyttää, sellaisia puheita, jotka sisälsivät esimerkin siitä, mitenkä se, joka tietää totuuden, puheessaan saattaa leikillään johtaa kuulijat harhaan. Minä puolestani, Phaidros, luen sen tämän paikan jumalien ansioksi. Kenties myös runotarten palvelijat, päämme päällä leijailevat laulajat, ovat meihin henkineet tämän lahjan. Sillä minä ainakaan en ole osallinen mistään puhetaidosta.

PHAIDROS: Olkoon, kuten sanot! Selitä vain, mitä sanoillasi tarkoitat.

SOKRATES: Kuule, lueppas minulle vielä Lysiaan puheen alku!

PHAIDROS: “Minun asemani sinä tunnet ja olet kuullut, että arvelen tämän hyödyttävän meitä, jos se tapahtuu. Mutta minä vaadin, ettei minun toivomukseni sentakia jää täyttymättä, etten satu olemaan rakastajasi. Sillä nämä katuvat silloin — —”

SOKRATES: Lopeta! On sanottava, missä hän erehtyy ja menettelee epätaiteellisesti. Eikö niin?

PHAIDROS: Kyllä.

SOKRATES: Eikö nyt ole jokaiselle selvää se, että muutamista asioista olemme yhtä mieltä, toisista taas eri mieltä?

PHAIDROS: Luulen ymmärtäväni, mitä sinä tarkoitat, mutta sano vielä selvemmin!

SOKRATES: Kun joku mainitsee sanan “rauta” tai “hopea”, niin emmekö silloin kaikki ajattele samaa.

PHAIDROS: Varmasti.

SOKRATES: Mutta mitenkä on laita, jos joku mainitsee sanat “oikeamielisyys” ja “hyvyys”? Eikö silloin kuljeta kuka kunnekin ja emmekö joudu erimielisyyksiin toistemme ja itsemme kanssa?

PHAIDROS: Kyllä.

SOKRATES: Toisista asioista olemme siis yksimielisiä, toisista emme.

PHAIDROS: Niin,

SOKRATES: Kummassako tapauksessa olemme helpommin petettävissä ja kummassako puhetaito saa enemmän aikaan?

PHAIDROS: Ilmeisesti siinä, missä me olemme häilyväisiä.

SOKRATES: Siis sen, joka aikoo saavuttaa puhetaidon, tulee ensinnä oikean menettelytavan kautta osata eroittaa nämä asiat ja hankkia itselleen joku tunnusmerkki kummastakin lajista, siitä, missä joukon välttämättä täytyy horjua, ja siitä, missä sen ei täydy.

PHAIDROS: Se, joka tämän olisi hankkinut, olisi muodostanut itselleen kauniin käsitteen, Sokrates.

SOKRATES: Senjälkeen — luulen minä — ei yksityistapausten pitäisi jäädä häneltä huomaamatta, vaan hänen pitäisi terävästi havaita, kumpaanko lajiin se kuuluu, josta hän aikoo puhua.

PHAIDROS: Tietenkin.

SOKRATES: Miten siis? Sanommeko Eroksen kuuluvan riidanalaisiin tapauksiin vai riidattomiin?

PHAIDROS: Riidanalaisiin kai! Vai luuletko sinä, että hän muuten olisi sallinut sinun sanoa, mitä äsken sanoit hänestä, että hän on perikato rakastetulle ja rakastajalle, ja taas, että hän on suurinta siitä, mikä on hyvää?

SOKRATES: Erinomaisen hyvin puhuttu. Mutta sano minulle tämäkin — haltioitumiseni takia minä näet en täysin muista — määrittelinkö puheeni alussa rakkauden.

PHAIDROS: Kyllä, kautta Zeun, ja tavattoman hyvin.

SOKRATES: Kas vaan, miten paljoa taitavammiksi puhujiksi sinä esität Akhelooksen Nymfit ja Panin, Hermeen pojan, kuin Lysiaan, Kephaloksen pojan. Tai ehkä minä puhun hölynpölyä, ja ehkä Lysias rakkauspuheensa alussa pakoitti meidät käsittämään rakkauden olioitten joukosta joksikin määrätyksi, miksi itse tahtoi ja minkä mukaan hän sommitteli ja jatkoi loppuun saakka puheen jälkiosan? Tahdotko, että taas luemme alun siitä?

PHAIDROS: Jos niin haluat. Mutta sitä, mitä etsit, ei siinä ole.

SOKRATES: Lue, jotta saan kuulla häntä itseään!

PHAIDROS: “Minun asemani sinä tunnet ja olet kuullut, että minä arvelen tämän hyödyttävän meitä, jos se tapahtuu. Mutta minä vaadin, ettei minun toivomukseni sen takia jää täyttymättä, etten satu olemaan rakastajasi. Sillä nämä katuvat, kun ovat tyydyttäneet himonsa, sitä hyvää, mitä ovat tehneet.”

SOKRATES: Tämä näyttää olevan kaukana siitä, että tekisi, mitä me etsimme; sillä hän ei ryhdy puheeseen alusta, vaan lopustakäsin uimaan takaperin puheen lävitse, joka alkaa siitä, mihin rakastaja lemmikille puhuessaan lopettaisi. Vai puhuinko hölynpölyä, Phaidros, rakas ystäväni?

PHAIDROS: Loppu se näyttää todellakin olevan, Sokrates, mistä hän puhuu.

SOKRATES: Ja miten on muun laita? Eikö näytä siltä, että puheen osat on heitetty sikin sokin? Vai näyttääkö siltä, että sen, joka on sanottu toiseksi, välttämättä täytyy olla toisena, vai että joku muu kohta puheesta on paikallaan? Sillä minusta näyttää, minä kun en ymmärrä mitään, että puheen sepittäjä ylpeästi on lausunut mitä hänelle on mieleen muistunut. Mutta sinä ehkä tiedät jonkin puhetaidollisen välttämättömyyden, minkä takia hän on asettanut nämä kohdat vierekkäin tässä järjestyksessä?

PHAIDROS: Sinä olet ystävällinen, kun luulet minun niin tarkkaan kykenevän arvostelemaan hänen tuotettaan.

SOKRATES: Mutta sen sinä luullakseni toki myöntäisit, että jokaisen puheen tulee olla rakennettu kuin elävän olennon, niin että sillä on oma omituinen ruumiinsa, ettei se ole päätön eikä jalaton, vaan että sillä on keskiruumis ja ulkonevat osat, jotka ovat sepitetyt toisiinsa ja kokonaisuuteen soveltuviksi.

PHAIDROS: Tietysti.

SOKRATES: Tarkasta nyt ystäväsi puhetta, onko se sellainen vai toisenlainen! Ja sinä olet huomaava, ettei se lainkaan eroa siitä hautakirjoituksesta, jonka muutamat kertovat sepitetyn phrygialaiselle Midaalle.[60]

PHAIDROS: Millainen hautakirjoitus se on ja mitä omituista siinä on?

SOKRATES: Se kuuluu näin:

Vaskinen neito ma oon ja Midaan minä kummulla seison. Aina kunis vesi virtaa ja puut vain vihreöi pitkät, kummulla tällä mä seisova oon monikyynelisellä, annan kulkijan kuulla: Midas tähän haudattu ompi.

Sinä kai huomaat — luulen minä — ettei ole mitään väliä, mikä siitä sanotaan ensimäiseksi, mikä viimeiseksi.

PHAIDROS: Sinä teet pilkkaa meidän puheestamme, Sokrates.

SOKRATES: Jättäkäämme se siis, jottet sinä suuttuisi — vaikkakin se minusta näyttää sisältävän useita esimerkkejä, joista saattaisi hyötyä, jos niitä tarkastelee, muttei paljoakaan, jos niitä ryhtyy jäljittelemään — ja käykäämme toisiin puheisiin. Sillä niissä oli käsittääkseni jotakin, jota niiden on sopivata katsella, jotka tahtovat tarkastella puheita.

PHAIDROS: Mitä sinä tarkoitat?

SOKRATES: Nehän olivat toisilleen vastakkaisia. Toinenhan näet esitti, että tulee olla mieliksi sille, joka rakastaa, toinen taas, että tulee olla sille mieliksi, joka ei rakasta.

PHAIDROS: Ja sangen urheasti molemmat.

SOKRATES: Minä luulin, että olisit sanonut totuuden ja lausunut: hullun tavoin. Sillä se ainakin, mitä ne etsivät, on juuri tätä. Sanoimmehan näet rakkauden olevan jonkinlaista hulluutta. Eikö niin?

PHAIDROS: Kyllä.

SOKRATES: Mutta hulluutta sanoimme olevan kahta lajia, joista toinen syntyy inhimillisistä taudeista, toinen taas jumalallisen muutoksen kautta, joka siirtää pois tavallisesta tilasta.

PHAIDROS: Aivan niin.

SOKRATES: Jumalallisen hulluuden jaoitimme neljän jumalan mukaan neljään osaan ja omistimme Apollonille tietäjähaltioitumisen, Dionysokselle salamenoihin innoittumisen, runottarille haltioitumisen runouteen, neljännen, rakkaudenhulluuden taas Aphroditelle ja Erokselle ja sen me sanoimme olevan parhaan. Ja esittäessämme ties minkälaisin kuvin rakkauden intohimoa, jolloin kenties jotenkuten osuimme oikeaan tai kenties myös jouduimme toisille teille, ja näin sommiteltuamme puheen, joka ei ollut kokonaan uskomaton, yhdistimme me siihen tarunomaisen laulun ja lauloimme leikillisesti, mutta tahdikkaasti, ja hurskaasti, Phaidros, minun ja sinun herrasi, Eroksen, kauniiden lapsien huoltajan ylistystä.

PHAIDROS: Mikä minusta ei suinkaan ollut vastenmielistä kuulla.

SOKRATES: Ottakaamme nyt tästä tarkastelun alaiseksi, mitenkä puhe saattoi siirtyä moittimisesta kiittämiseen!

PHAIDROS: Mitä sinä tällä tarkoitat?

SOKRATES: Minusta näyttää, että kaikki muu todellisuudessa on puhuttu leikillä. Mutta kun nyt tämä sattumalta lausuttu jakautuu kahteen eri lajiin, ei olisi hullummaksi, jos joku taiteen avulla voisi käsittää näiden kahden lajin perusolemuksen.

PHAIDROS: Minkä lajien?

SOKRATES: Ensiksikin, että pitämällä silmällä vain yhtä ainoata käsitettä voi koota yhteen monella tavoin hajaantuneen, jotta joka kohtaa tarkkaan määrittelemällä voisi tehdä selväksi, mistä kulloinkin haluaa opetusta antaa, kuten äsken puhuttiin rakkaudesta, joko sitten hyvin tai huonosti, senjälkeen kuin oli määritelty, mitä se on. Tällä tavoin voisi puheen ajatusjuoksu ainakin olla selvä ja johdonmukainen.

PHAIDROS: Ja mikä on se toinen laji, josta puhut?

SOKRATES: Se taas on siinä, että osaa käsitteellisesti jakaa jäsenittäin, niiden luontaisten kiintokohtain mukaan eikä rupea huonon kokin tavoin murtamaan yhtään osaa, vaan menettelee, kuten äsken meneteltiin puheessamme, jotka käsittivät järjettömän puolen sieluamme yhdeksi yhteiseksi käsitteeksi, ja samoinkuin ruumiista, joka on yksi, kasvaa kaksittain samannimisiä jäseniä, joista toisia kutsutaan vasemmiksi, toisia oikeiksi, samoin käsittivät molemmat puheet järjettömyyden meissä luonteeltaan yhdeksi käsitteeksi ja toinen niistä jakaen vasemmanpuolista osaa ei herjennyt tästä jakamisesta ennen kuin se löysi siitä vasemmanpuoliseksi nimitetyn rakkauden, mitä se syystä panetteli; toinen taas vei meitä hulluuden oikealle puolelle ja löydettyään sieltä rakkauden, joka tosin oli samanniminen kuin edellinen, mutta päinvastainen kuin se, jumalallinen, sekä näytettyään sitä, se ylisti sitä suurimpain meitä kohdanneitten hyvyyksien aiheuttajaksi.

PHAIDROS: Aivan oikein.

SOKRATES: Näiden rakastaja minä itse olen, Phaidros, näiden erittelyjen ja yhdistelyjen, jotta olisin kykenevä puhumaan ja ajattelemaan. Ja jos pidän jotakuta toista kykenevänä tajuamaan sen, mikä on syntynyt ykseydeksi tai moneudeksi, niin hänen jäljissään minä seuraan kuten jumalan. Niitä, jotka osaavat näin tehdä — jumala tietää, nimitänkö heitä oikein vai enkö — olen tähän asti kaikissa tapauksissa kutsunut dialektikoiksi. Mutta sanoppas, miksi tulee kutsua niitä, jotka ovat oppineet äsken esitetyn taidon sinulta ja Lysiaalta! Vai onko tämä sitä puhetaitoa, jota noudattaen Thrasymakhos ja muut ovat kehittyneet viisaiksi puhumaan ja muitakin siksi tekevät, jotka vain tahtovat heille kantaa lahjoja kuten kuninkaille?

PHAIDROS: Kuninkaallisia miehiä he ovatkin, vaikkeivät ymmärrä sitä, mitä sinä kyselet. Tätä suuntaa sinä näytät minusta kutsuvan oikein, kutsuessasi sitä dialektiseksi. Retoriikka näyttää toistaiseksi jääneen meille hämäräksi.

SOKRATES: Miten sanot? Se mahtaa olla jotakin kaunista, joka, vaikka onkin erillään tästä (dialektiikasta), on käsitettävissä taiteen avulla. Kaikessa tapauksessa ei minun eikä sinun ole sitä halveksittava, vaan on esitettävä, mitä puhetaidosta vielä on jälellä.

PHAIDROS: Aika paljonkin sentään, Sokrates, sellaista ainakin, mitä on puhetaidosta kirjoitetuissa kirjoissa.

SOKRATES: Sepä hyvä, että muistutat minua siitä. Ensinnäkin luulen minä, että johdanto on lausuttava puheen alussa. Näitähän sinä tarkoitat — eikö niin — näitä taiteen hienouksia.

PHAIDROS: Niin.

SOKRATES: Ja sitä, että toisena on kertomus siihen liittyvine todistajalausuntoineen, kolmantena todistukset, neljäntenä todennäköisyyssyyt, ja luulenpa, että tuo parahin Byzantionin mies, tuo sana-Daidalos,[61] puhuu vakuuttelusta ja lisävakuuttelusta.

PHAIDROS: Tarkoitatko oivaa Theodorosta?

SOKRATES: Kuinkas muuten? Ja että syytösten kumoamisen ja lisäkumoamisen tulee tapahtua sekä syytös- että puolustuspuheessa. Ja emmekö tuo esiin tuota ihaninta Paroksen miestä Euenosta,[62] joka ensinnä keksi vihjaustaidon ja sivukiitokset. Toiset sanovat hänen puhuneen sivumoitteista runomitassa — muistin vahvistamiseksi. Sillä hän on viisas mies. Jättäkäämme rauhaan Tisias[63] ja Gorgias, jotka ovat huomanneet että todennäköistä on pidettävä suuremmassa arvossa kuin totta, ja jotka sanan voimalla saavat pienen näyttämään suurelta ja suuren pieneltä, jotka saavat uuden näyttäytymään vanhassa asussa ja vanhan uudessa, ja jotka ovat keksineet, miten kaikesta voi puhua lyhyesti ja rajattoman pitkälti. Kun taas Prodikos[64] minulta kerran tämän kuuli, nauroi hän ja sanoi, että hän yksin oli keksinyt taidon, mitä puheita tulee käyttää: ei tule näet käyttää pitkiä eikä lyhyitä, vaan kohtalaisia.

PHAIDROS: Kerrassaan viisaasti, Prodikos!

SOKRATES: Emmekö mainitse Hippiasta?[65] Sillä minä luulen, että Elean muukalainenkin[66] yhtyisi häneen.

PHAIDROS: Niinpä tietenkin.

SOKRATES: Kuinka emme taas mainitsisi Poloksen[67] sanakokoelmia, hänen, joka sitäpaitsi on sepittänyt toistantaopin, mietelmä- ja kuvakieliopin ja niitten sanojen sointuopin, jotka Likymnios hänelle lahjoitti.

PHAIDROS: Mutta eikö jotakin sentapaista ole lähtöisin
Protagoraasta.[68]

SOKRATES: Jonkinlainen oikeakielisyysoppi ainakin, poikani, ja paljon muuta kaunista. Mutta surkeasti valittavissa, vanhuutta ja köyhyyttä koskevissa puheissa näyttää Khalkedonilainen[69] voimassaan taiteellaan vieneen voiton. Sitäpaitsi on hän tavaton saamaan joukon kiivastumaan ja jälleen — hänen omien sanojensa mukaan — taikalaululla lepyttämään vihastuneet. Myös panettelemisessa ja panettelun torjumisessa — mistä se sitten onkaan lähtöisin — on hän etevin. Kaikki taas näyttävät minusta tulleen yhteiseen päätökseen puheen lopusta, jolle toiset antavat nimen yleiskatsaus, toiset jonkun toisen nimen.

PHAIDROS: Sinä tarkoitat sitä, että lopussa tulee pääpiirteissään muistuttaa kuulijoita kaikesta siitä, mitä on puhuttu.

SOKRATES: Sitä minä tarkoitan ja muuta, jos sinulla on sellaista esitettävänä puhetaidosta.

PHAIDROS: Pikkuasioita eikä mainitsemisen arvoisia.

268 SOKRATES: Antakaamme pikkuasiain olla. Mutta katsokaamme valossa tarkemmin näitä (edellä esitettyjä) asioita, mikä taiteellinen vaikutus niillä on ja milloin.

PHAIDROS: Sangen voimakas, Sokrates, ainakin kansankokouksissa.

SOKRATES: Niin on. Mutta katso sinäkin, merkillinen mies, näyttääkö sinusta koko kutomus yhtä höllältä kuin minustakin.

PHAIDROS: Osoita se vain!

SOKRATES: Sanohan minulle: Jos joku tulisi ystäväsi Eryximakhoksen tai hänen isänsä Akumenoksen luo ja sanoisi: “Minä ymmärrän johdattaa ruumiiseen jotakin sellaista, että saan sen sekä lämpenemään, jos tahdon, että kylmenemään, ja että, jos hyväksi näen, saan sen oksentamaan, tai jos niin haluan, tyhjenemään alaspäin, ja paljon muuta sentapaista, ja tämän ymmärrykseni takia väitän olevani lääkäri ja voivani siksi tehdä muita, joille minä tietoa tästä tarjoan” — niin mitä luulisit heidän sanovan tämän kuultuaan?

PHAIDROS: Mitä muuta kuin kysyvän, ymmärtääkö hän myöskin, keneen ja koska ja kuinka pitkälle hänen tulee soveltaa kutakin näistä hoitotavoista.

SOKRATES: Jos hän nyt sanoisi: “En suinkaan, vaan vaadin, että se, joka tätä oppii minulta, itse kykenee tekemään, mitä sinä kyselet.”

PHAIDROS: He luullakseni sanoisivat, että mies on hullu ja luulee, saatuaan jostakin kirjoista tai muuten sattumalta tietää lääkeaineista, olevansa lääkäri, vaikka hän ei ymmärrä koko taidosta mitään.

SOKRATES: Miten taas kävisi, jos joku tulisi Sophokleen luo ja Euripideen ja sanoisi, että hän ymmärtää pikku asiasta laatia tavattoman pitkiä vuorosanoja ja suuresta asiasta hyvin lyhyitä, mielensä mukaan sääliä herättäviä ja päinvastoin taas pelottavia ja uhkaavia ja kaikkea muuta sentapaista ja luulee tätä opettaessaan opettavansa murhenäytelmän sepittämistä?

PHAIDROS: Nämäkin, Sokrates, luullakseni nauraisivat sille, joka luulee murhenäytelmän olevan jotakin muuta kuin näiden eri osien sellaista kokoonpanoa että ne soveltuvat toisiinsa ja kokonaisuuteen.

SOKRATES: Eivät he kuitenkaan, luullakseni, raa’asti häntä haukkuisi,[70] kuten ei säveltaiteilijakaan, jos hän kohtaa miehen, joka luulee olevansa sointumestari sentakia että hän sattumalta taitaa virittää kielen mahdollisimman korkealle tai matalalle, raa’asti sanoisi: “Sinä surkea mies, olet sekaisin päästäsi”, vaan kuten säveltaiteilija ainakin kohteliaammin: “Oi parahin mies, kyllä sen, joka aikoo tulla sointumestariksi, täytyy ymmärtää tätäkin, mutta kuitenkaan ei mikään estä, että henkilö, jolla on sinun taitosi, voi olla aivan ymmärtämätön sointuopissa. Sinä näet taidat sointuopin välttämättömät esitiedot, muttet itse sointuoppia.”

PHAIDROS: Aivan oikein.

SOKRATES: Niinpä siis Sophokles sanoisi sille, joka heille taidoistansa kerskuisi, että hän taitaa murhenäytelmärunouden esitiedot, mutta ettei hän itse tätä runoutta ymmärrä, ja Akumenos taas, että asianomaisella on lääketaidon esitiedot, muttei itse taitoa.

PHAIDROS: Aivan niin.

SOKRATES: Mitä taas luulemme mesikieli Adrastoksen[71] tai vieläpä Perikleen sanovan, jos he kuulisivat noista koreista taidekeinoista, joita nyt olemme tarkastelleet, lyhyesti puhumisesta tai kuvissa puhumisesta, ja kaikesta muusta, jota sanoimme valossa olevan syytä tutkia — pahastiko ja sivistymättömästi kuten sinä ja minä, sanovan epähienon sanan niille, jotka ovat tätä kirjoittaneet ja opettaneet puhetaitona, vaiko meitäkin tulevan torumaan, koska ovat meitä viisaampia, sanoen: “Phaidros ja Sokrates, ei tule suuttua, vaan antaa anteeksi, jos jotkut, jotka eivät ymmärrä puhua käsitteellisesti, ovat olleet kykenemättömiä määrittelemään, mitä puhetaito oikeastaan on, ja tämän tilansa takia, omatessaan taidon välttämättömät esitiedot, ovat luulleet löytäneensä puhetaidon ja opettaessaan tätä muille katsovat opettaneensa muille täydellisesti puhetaidon, mutta ajattelevat, että jokaisen eri kohdan esittämisen vakuuttavalla tavalla ja kokonaisuuden suunnittelemisen heidän oppilastensa itse tulee saada puheissaan aikaan, koska tässä ei ole mitään vaikeutta.”

PHAIDROS: Mutta suunnilleen sentapaista, Sokrates, näyttää se taide olevan, jota nämä miehet opettavat ja kirjallisesti esittävät puhetaitona, ja minusta sinä näytät puhuneen totta. Mutta mitenkä ja mistä sitten taitaisi hankkia itselleen todella kaunopuheisen ja vakuuttavan puhujan taidon?

SOKRATES: Mitä taitamiseen tulee, Phaidros, niin että kehittyy täydelliseksi taistelijaksi, on laita todennäköisesti, ehkäpä välttämättömästikin, sama kuin muuallakin. Jos sinulla on luontaiset puhujalahjat, on sinusta tuleva kuuluisa puhuja, kun olet hankkinut lisää tietoa ja harjoitusta, mutta jos sinussa on jossakin suhteessa näihin nähden joitakin puutteellisuuksia, olet sinä siinä suhteessa oleva epätäydellinen. Mutta siihen, mikä siitä on taidetta, ei sillä tiellä minusta näytä ilmenevän selvää johdatusta oikeaan, jota Tisias ja Thrasymakhos kulkevat.

PHAIDROS: Mutta millä tiellä sitten?

SOKRATES: Näyttää kai toki, parahin ystävä, Perikles olleen puhetaidossa täydellisin.

PHAIDROS: Eiköhän.

SOKRATES: Kaikkiin suuriin taiteisiin kuuluu välttämättä myös lennokas filosofointi asioitten olemuksesta. Sillä sieltäpäin näyttää johtuvan se ylevämielisyys ja kaikinpuolinen täydellisyys, minkä Perikleskin hankki suurten luonnonlahjojensa lisäksi. Sillä kohdattuaan Anaxagoraan,[72] joka oli juuri sellainen mies, hän luullakseni täyttyneenä hänen lennokkuudestaan ja päästyään perille järjen ja järjettömyyden olemuksesta, mistä Anaxagoras niin paljon puhui, siirsi sieltä puhetaitoon sen mikä sitä hyödytti.

PHAIDROS: Mitä sinä tällä tarkoitat?

SOKRATES: Lääketaidon laita on kai sama kuin puhetaidonkin.

PHAIDROS: Kuinka niin?

SOKRATES: Molemmissa tulee eroittaa olemus, edellisessä ruumiin, jälkimäisessä sielun, jos haluat et vain harjaantumisen ja kokemuksen nojalla, vaan taiteen sääntöjen mukaan hankkia ruumiille, lääkkeitä ja ravintoa määräämällä, terveyttä ja voimaa, sieluun taas, opettamalla sitä ja osoittamalla sille säädyllisiä pyrkimyksiä, istuttaa sen vakaumuksen, minkä haluat, ja hyveen.

PHAIDROS: Todennäköisesti ainakin, Sokrates, on asia siten.

SOKRATES: Luuletko sinä, että oikein voi tuntea sielun olemusta tuntematta kokonaisuuden olemusta.

PHAIDROS: Jos tulee luottaa Asklepiadeihin[73] kuuluvaan Hippokrateeseen, ei voi tietää mitään edes ruumiista ilman tätä menettelytapaa.

SOKRATES: Oikein hän siinä sanoo, hyvä ystävä. Mutta Hippokrateen lisäksi tulee tutkiskella järkeä, onko se samaa mieltä.

PHAIDROS: Sen minä myönnän.

SOKRATES: Katso nyt, mitä Hippokrates ja tosi järki sanovat asioiden olemuksesta. Eikö tule ajatella seuraavasti minkä olemuksesta tahansa? Ensinnäkin, onko se, jossa me itse tahdomme olla taiteilijoita tai muita siksi tehdä, yksin- vaiko moninkertaista; edelleen, eikö tule, jos se on yksinkertaista, tarkastaa sen kykyä luonnostaan vaikuttaa johonkin muuhun tai ottaa vastaan joltakin muulta vaikutuksia, jos siinä taas on monta lajia, laskea ja tarkastaa kussakin erikseen sitä, mitä tarkastettiin siinä, mikä oli yhtä, nimittäin, minkä kautta se luonnostaan vaikuttaa ja mitä vaikutuksia se siten saa.

PHAIDROS: Siltä näyttää, Sokrates.

SOKRATES: Se menettelytapa, jolta puuttuisivat nämä tarkastelut, olisi aivan kuin sokean vaelluksen kaltainen. Mutta ei mitenkään ole verrattava sitä, joka taiteen sääntöjen mukaan tavoittelee mitä asiata tahansa, sokeaan eikä kuuroon, vaan selvää on, että jos joku esittää puhetta jollekulle taiteen sääntöjen mukaan, hän tarkasti osoittaa sen luonteen olemuksen, johonka hän puheensa kohdistaa. Mutta tämä kai on sielu.

PHAIDROS: Mitä se muuta olisi?

SOKRATES: Hänen kilvoituksensa on siis kokonaan kohdistunut tähän.
Sillä tässä hän pyrkii herättämään vakaumusta. Eikö niin?

PHAIDROS: Kyllä.

SOKRATES: Ilmeisesti siis Thrasymakhoksenkin ja kenen muun tahansa, joka vakavasti esittää puhumisen taitoa, ensinnä tulee kaikella tarkkuudella kuvailla sielua ja tehdä havaittavaksi, onko se luonnostaan yksi ja samankaltainen vaiko ruumiin tapaan moninainen. Sillä tätä me kutsumme asioiden olemuksen osoittamiseksi.

PHAIDROS: Aivan niin.

SOKRATES: Toiseksi, minkä kautta ja mitä se vaikuttaa, ja keltä ja mitä vaikutuksia se saa.

PHAIDROS: Kuinkas muuten!

SOKRATES: Kolmanneksi on hänen järjestyksessä esitettyään puheitten ja sielujen eri lajit ja näiden kokemat vaikutukset tarkasteltava syitä, niin että hän sovelluttaa kunkin kuhunkin ja osoittaa, millainen sielu välttämättä saadaan taivutetuksi johonkin vakaumukseen tai jää taivuttamatta, millaisin puhein ja mistä syystä.

PHAIDROS: Parhaiten tapahtuisi se näin minun nähdäkseni.

SOKRATES: Varmasti siis, hyvä ystävä, ei koskaan taiteen sääntöjen mukaan kirjoiteta tai puhuta tätä eikä mitään muuta, jos se osoitetaan tai puhutaan toisella tavalla. Mutta ne, joita sinä olet kuullut ja jotka nykyään kirjoittavat puhetaidon oppaita, ovat ovelia ja vaikka heillä on varsin hyvät tiedot sielusta, salaavat he ne. Mutta ennenkuin he puhuvat ja kirjoittavat tällä tavalla, emme usko heidän kirjoittavan taiteen sääntöjen mukaan.

PHAIDROS: Millä tavalla sitten?

SOKRATES: Asian lausuminen määrätyin sanoin ei ole helppoa. Mutta tahdon esittää, mitenkä tulee kirjoittaa, jotta se olisi niin taiteellista kuin mahdollista.

PHAIDROS: Esitä sitten!

SOKRATES: Koska puheen voima on sielunohjauksessa, tulee sen, joka aikoo tulla puhujaksi, tietää, kuinka monta lajia sielulla on. Näitä taas on niin ja niin monta ja sellaisia ja sellaisia, minkä johdosta toiset ihmiset ovat sellaisia, toiset tällaisia. Kun tämä jaoitus on tehty, on puheittenkin lajeja niin ja niin monta, jokainen niistä taas on sellainen ja sellainen. Sen ja sen tapaiset ihmiset ovat sen ja sen tapaisin puhein siitä ja siitä syystä taivutettavissa sen ja sen tapaiseen käsitykseen, toisenlaiset taas toisesta syystä ovat vaikeat taivuttaa. Jos on tämän riittävästi käsittänyt, tulee tämän jälkeen tarkastaa sitä käytännössä ja voida sitä, kun sitä toteutetaan, havainnolla tarkasti seurata, tai ei osaa mitään enempää kuin ne ohjeet, jotka opintoaikanaan on kuullut. Kun pätevästi kykenee sanomaan, millainen on millaisinkin keinoin taivutettavissa ja kohdatessaan tällaisen, tuntemaan hänet ja itselleen osoittamaan, että tämä se nyt on ja tässä on nyt se luonne, josta silloin oli puhe ja joka nyt todellisuudessa on hänen edessään, johonka on kohdistettava juuri nämä puheet tällä tavalla, jotta hän uskoisi tätä; kun joku tämän kaiken taitaa ja vielä oivaltaa oikean hetken, milloin on puhuttava ja milloin lakattava, ja myöskin tietää milloin on sopiva tai sopimaton hetki lyhyeen, liikuttavaan, kauhistuttavaan ja jokaiseen puhetapaan, jonka hän on oppinut, silloin on hänen taiteensa kauniisti ja täydellisesti kehitetty, mutta ei ennen, vaan jos joku laiminlyö jotakin näistä eri puolista puhuessaan, opettaessaan tai kirjoittaessaan, mutta siitä huolimatta väittää puhuvansa taiteellisesti, niin on se oikeassa, joka ei usko häneen. “Kuinka siis, Sokrates ja Phaidros?” on kirjailijamme ehkä sanova. “Näyttävätkö nämä vaiko jollakin muulla tavalla esitetyt puhetaidon ohjeet hyväksyttäviltä?”

PHAIDROS: Eivät mitenkään jollakin muulla tavalla esitetyt. Mutta miltään vähäiseltä työltä ei tämä näytä.

SOKRATES: Olet oikeassa. Tämänpä takia tulee kääntää kaikki puheet ylösalaisin ja tähystellä, näyttäisikö jostakin tähän taitoon vievän helpompi ja lyhyempi tie, jottei turhaan lähtisi pitkälle ja epätasaiselle, kun tarjona on lyhyt ja tasainen. Mutta jos sinulla on jotakin apua siitä, mitä olet kuullut Lysiaan tahi jonkun muun puhuvan, niin koeta sitä muistutella ja esittää.

PHAIDROS: Kokeena minä kai voisin esittää, mutta en nyt ainakaan ole siinä kunnossa.

SOKRATES: Tahdotko sinä siis, että minä esitän muutaman lausunnon, jonka olen kuullut joiltakuilta, jotka näitä asioita harrastavat?

PHAIDROS: Tietysti.

SOKRATES: Sanotaanhan toki, Phaidros, olevan oikein ajaa sudenkin asiaa.

PHAIDROS: Tee siis sinäkin niin!

SOKRATES: He sanovat siis, ettei tarvitse käsitellä asiaa niin juhlallisesti eikä johtaa siihen pitkiä kiertoteitä myöten. Sillä kuten tämän puheen alussa sanoimme, ei sen, joka aikoo kehittyä taitavaksi puhujaksi, tarvitse lainkaan olla osallinen oikeitten tai hyvien asioitten todellisesta tuntemuksesta eikä ihmistenkään, jotka ovat sellaisia joko luonnostaan tai kasvatuksen kautta. Sillä tuomioistuimissa ei kukaan ollenkaan välitä siitä, mikä näissä asioissa on totta, vaan ainoastaan siitä, mikä on uskottavaa. Tämä taas on yhtä kuin se mikä on todennäköistä ja siihen tulee sen, joka aikoo kehittyä taiteen sääntöjä noudattavaksi puhujaksi, kiinnittää huomiotansa. Eipä toisinaan tule enempää syytös- kuin puolustuspuheessakaan esittää edes sitä, mikä on tapahtunut, jollei se ole tapahtunut todennäköisellä tavalla, vaan sitä, mikä on todennäköistä. Ja kaikin tavoin on puhujan tavoiteltava vain todennäköisyyttä ja sanottava iloiset hyvästit totuudelle. Tämän näkökohdan säilyttäminen kautta koko puheen juuri synnyttää koko taiteen.

PHAIDROS: Juuri sitä olet tarkastellut, Sokrates, mitä ne puhuvat, jotka ilmoittavat olevansa asiantuntijoita puhetaiteessa. Minä muistuttelen, että aikaisemmin jo lyhyesti koskettelimme tällaista seikkaa, mutta se näyttääkin olevan erittäin suuriarvoinen asia niille, jotka näitä kysymyksiä harrastavat.

SOKRATES: Sinähän olet suurella innolla tutkinut itse Tisista. Sanokoon siis Tisias meille tämänkin, tarkoittaako hän todennäköisellä mitään muuta kuin sitä, miksi suuri yleisö sen käsittää.

PHAIDROS: Mitäpä muuta sitten?

SOKRATES: Hän on siis esittänyt seuraavan tapauksen, jonka hän — kuten näyttää — on keksinyt viisaaksi ja samalla taiteen sääntöjen mukaiseksi: Jos joku heikko, mutta miehekäs mies on antanut selkään väkevälle, mutta pelkurimaiselle miehelle ja ryöstänyt häneltä vaipan tai jotakin muuta, ja siitä viedään oikeuteen, ei kummankaan tule sanoa totuutta, vaan tuon pelkurin pitää sanoa, ettei tuo miehekäs mies yksin ole pehmittänyt häntä, toisen taas näyttää toteen, että he olivat kahdenkesken, mutta erikoisesti käyttää tätä kysymystä: mitenkä minä, joka olen tällainen, olisin voinut käydä käsiksi tuollaiseen? Tämä taas ei ole tunnustava omaa huonouttaan, vaan ryhtyessään jotakin muuta valehtelemaan hän piankin tarjoaisi vastapuolelle vastatodistuksen käteen. Ja muissakin tapauksissa on taiteenmukaisella puheella suunnilleen samat säännöt. Eikö olekin, Phaidros?

PHAIDROS: On tietysti.

SOKRATES: Oi voi, kylläpä on kamalasti salattu se taide, jonka Tisias on keksinyt tai kuka hän nyt onkin ja keneltä hän lieneekään saanut nimensä. Mutta, hyvä ystävä, onko meidän sanottava hänelle näin vai eikö?

PHAIDROS: Mitenkä?

SOKRATES: Jo kauan sitten, ennen sinunkin tuloasi, Tisias, olemme sattumalta lausuneet, että todennäköisyys valtaa alaa suuressa yleisössä totuuden kaltaisuuden takia. Mutta yhtäläisyyksiä juuri äsken tarkastellessamme huomasimme me, että se, joka tuntee totuuden, kaikkialla osaa ne parhaiten keksiä. Niinpä siis, jos sinulla on jotakin muuta sanottavaa puhetaidosta, kuuntelisimme sitä kyllä, jollei, tulemme uskomaan sitä, mitä äsken olemme tarkastelleet: että jollei joku ole erikseen lajitellut kuulijoitten luonteita eikä ole kykenevä jakamaan oliota lajeihin tai yhdistämään jokaista yksityisoliota yhden käsitteen alle, ei hänestä koskaan ole tuleva puhujana taiteilijaa, mikäli se on ihmiselle mahdollista. Tätä hän ei milloinkaan ole saavuttava ilman suurta ponnistusta, jota järkevän ei tule kestää sitä varten, että voisi puhua ja toimia ihmisten parissa, vaan sen takia, että voisi puhua sellaista, joka miellyttää jumalia, ja kaikessa toimia niin paljon kuin mahdollista heidän mielikseen. Sillä eihän toki tule, Tisias — niin sanovat meitä viisaammat — järkimiehen pyrkiä miellyttämään kanssaorjiaan — siinä sivussa se voi tapahtua — vaan hyviä ja hyvistä syntyisin olevia herroja. Senpätakia älä ihmettele, jos kiertotie on pitkä, sillä sitä on kuljettava suurten asioitten takia, ei sen vuoksi kuin sinä luulet. Mutta jos joku haluaa, on tämäkin, kuten puheemme osoittaa, parhaiten saavutettavissa mainittua tietä.

PHAIDROS: Minusta näyttää tämä olevan erinomaisesti puhuttu, Sokrates, jos vain joku kykenisi tähän.

SOKRATES: Sille, joka käy käsiksi kauniiseen, on kaunista myöskin kokea, mitä hyvänsä hän sattuukin kokemaan.

PHAIDROS: Onpa hyvinkin.

SOKRATES: Riittäköön nyt se, mitä on sanottu puhumisen taiteesta ja epätaiteellisuudesta.

PHAIDROS: Se riittää kyllä.

SOKRATES: Esitys siitä, mikä on soveliasta ja mikä sopimatonta kirjoittamisessa, missä määrin sen käyttäminen on paikallaan ja missä sopimatonta, on vielä jälellä. Eikö niin?

PHAIDROS: Kyllä.

SOKRATES: Tiedätkö sinä siis, millä tavoin sinä puhumisen alalla sanoin tai töin enimmin voit miellyttää jumalia?

PHAIDROS: En suinkaan. Entä sinä?

SOKRATES: Kyllä osaan kertoa entisajan ihmisistä polveutuvan tarinan; totuuden tietävät vain he itse. Mutta jos me itse voisimme sen löytää, niin vieläkö pitäisimme lukua ihmisten mielipiteistä?

PHAIDROS: Naurettava kysymys! Mutta kerro, mitä väität kuulleesi!

SOKRATES: Olen siis kuullut,[74] että Naukratiin lähellä Egyptissä eli muuan sikäläisistä vanhoista jumalista, jolle on pyhitetty lintukin, jota he kutsuvat Ibikseksi. Itse jumalan nimi oli Theuth. Tämä on ensinnä keksinyt luvun ja laskutaidon, mittausopin ja tähtitieteen, edelleen lauta- ja kuutiopelit ja niin myös kirjaimet. Koko Egyptin kuninkaana taas oli silloin Thamus ylimaassa suuressa kaupungissa, jota helleenit kutsuvat Egyptin Thebaiksi kuten he kutsuvat jumalaa Ammoniksi. Tämän luo tuli Theuth, näytteli taitojaan ja sanoi, että niitä piti jakaa muille egyptiläisille. Hän kysyi silloin, mitä hyötyä kustakin oli ja toisen esitellessä, hän milloin moitti, milloin kiitti sen mukaan kuin Theuth näytti puhuvan oikein tai väärin. Ja Thamuksen sanotaan kustakin taidosta lausuneen kumpaankin suuntaan laajoja arvosteluja, joita kävisi liian pitkäksi tarkoin esittää. Mutta kun hän oli kirjainten kohdalla, sanoi Theuth: “Tämä oppi, oi kuningas, tekee egyptiläiset viisaammiksi ja muistiltaan paremmiksi, sillä se on keksitty apukeinoksi muistille ja viisaudelle.” Tämä vastasi:

“Taitavin Theuth! Toiset kykenevät synnyttämään sitä, mitä taitoihin kuuluu, toiset taas arvostelemaan, miten suuri osuus hyötyä, ja miten suuri vahinkoa siitä koituu niille, jotka joutuvat sitä käyttämään. Niinpä sinä, kirjainten isä, olet kiintymyksestä niihin esittänyt aivan päinvastaista kuin ne aikaansaavat. Sillä niiden sieluissa, jotka oppivat tämän taidon, se synnyttää unhoitusta siitä syystä, että he laiminlyövät muistia, koska he luottaen kirjoitukseen palauttavat asioita mieleensä ulkoapäin vieraitten merkkien vaikutuksesta, ei sisältäpäin omasta itsestään. Et siis ole keksinyt apuneuvoa muistille, vaan mieleenpalauttamiselle. Ja vain rikkiviisauden toimitat opetuslapsille, et todellista viisautta. Sillä ilman opetusta paljon kuultuaan luulevat he olevansa monitietoisia, vaikka he enimmältä osalta ovat tietämättömiä ja ikäviä seurustelussa, tultuaan rikkiviisaiksi sen sijaan että olisivat tulleet viisaiksi.”

PHAIDROS: Hyvä Sokrates, helposti sepität sinä egyptiläisiä ja minkämaisia tarinoita vain tahdot.

SOKRATES: Toiset ovat sanoneet, hyvä ystävä, että dodonalaisen Zeun pyhätössä olevan tammen sanat ovat olleet ensimäiset ennussanat. Silloiset ihmiset, he kun eivät olleet niin viisaita kuin te nuoret, tyytyivät yksinkertaisuudessaan kuuntelemaan tammea ja paatta, jos ne vain puhuivat totta. Mutta sinusta kenties on eroa siinä, kuka puhuja on ja mistä kotoisin. Sillä sinä et pidä vain sitä silmällä, onko asianlaita niin vaiko toisin.

PHAIDROS: Syystä moitit minua, ja minusta näyttää kirjainten laita olevan niin kuin thebalainen sanoi.

SOKRATES: Se joka siis luulee kirjaimissa jättävänsä jälkeensä jonkun taideopin ja se joka on ottanut sen vastaan siinä uskossa, että kirjaimista on lähtevä jotakin selkeätä ja varmaa, se lienee jokseenkin yksinkertainen eikä itse asiassa käsitä Ammonin ennustusta, arvellessaan, että kirjoitetuilla puheilla olisi jotain enempää tehtävää, kuin muistuttaa sitä, joka tuntee ne asiat, mistä ne on kirjoitettu.

PHAIDROS: Aivan oikein.

SOKRATES: Sillä kirjoituksella on, Phaidros, seuraava vika ja se on todellakin siinä maalaustaiteen kaltainen. Sillä senkin tuotteet seisovat aivan kuin elävinä, mutta jos niiltä jotakin kysyy, ovat ne juhlallisen hiljaa. Samalla tavalla on puheitten laita. Sillä luulisipa niitten puhuvan jotakin ymmärtäen, mutta jos kysyy jotakin puhutusta haluten saada siitä selvemmän käsityksen, niin ilmaisevat ne aina vain yhtä ja samaa. Ja jokainen puhe, kun se kerran on kirjoitettu, vierii kaikkialle, yhtä hyvin niiden luo, jotka sitä ymmärtävät, kuin niiden luo, joille se ei lainkaan sovellu, eikä ymmärrä, keille sen tulee puhua, keille ei. Jos sitä taas loukataan ja syyttömästi parjataan, tarvitsee se aina isänsä apua. Sillä itse se ei kykene puolustautumaan eikä auttamaan itseään.

PHAIDROS: Tässäkin puhut aivan oikein.

SOKRATES: Mutta mitä tuumit? Tarkastammeko toista puhetta, joka on edellisen täysi veli, millä tavoin se syntyy, ja kuinka paljoa paremmaksi ja kykenevämmäksi tätä se kehittyy?

PHAIDROS: Mitä puhetta sitten ja millä tavoin syntyvää tarkoitat?

SOKRATES: Sitä, joka ymmärryksellä piirretään oppivan sieluun, joka kykenee puolustamaan itseänsä, ja tietää, keille tulee puhua ja keiden seurassa olla vaiti.

PHAIDROS: Sitä tarkoitat tietävän elävää ja sielukasta puhetta, jonka varjokuvaksi täydellä syyllä voisi kirjoitettua kutsua.

SOKRATES: Aivan niin. Mutta sano minulle seuraavaa: Kylväisikö järkevä maanviljelijä ne siemenet, joista hän erikoisesti pitäisi huolta ja toivoisi saavansa satoa, täydellä todella kesällä Adoniin[75] yrttitarhoihin ja iloitsisi nähdessään niiden kahdeksassa päivässä kehittyvän täyteen mittaan, vai tekisikö hän näin huvin vuoksi ja juhlan takia, kun hän ylipäätään niin tekisi? Eikö hän päinvastoin kylväisi, maanviljelystaidon sääntöjä noudattaen niitä siemeniä, joiden takia hän oli nähnyt paljon vaivaa, sopivaan maahan ja olisi tyytyväinen, jos se, minkä hän on kylvänyt, kypsyisi kahdeksantena kuukautena?

PHAIDROS: Niin hän varmaankin tulisi tekemään, Sokrates, tämän tosissaan, tuon taas, kuten sanot, muuten vain.

SOKRATES: Pitääkö meidän nyt väittää, että sillä, jolla on tietoa oikeasta, kauniista ja hyvästä, on vähemmän järkeä omiin siemeniinsä nähden kuin maanviljelijällä?

PHAIDROS: Ei mitenkään.

SOKRATES: Tosissaan hän siis ei niitä piirrä musteeseen ja kylvä niitä ruokokynää myöten puheitten mukana, jotka ovat kykenemättömät sanalla itseään auttamaan ja kykenemättömiä opettamaan totuutta.

PHAIDROS: Ei todennäköisesti ainakaan.

SOKRATES: Ei varmastikaan, vaan kirjaintarhoihin hän on — kuten näyttää — kylvävä ja piirtävä huvin vuoksi, kun hän piirtää, ja hän kokoaa itsellensä varastoon muistiinpanoja huonomuistista vanhuutta varten, siltä varalta, että hän siihen ehtii, ja hän on iloitseva nähdessään hentojen tainten kasvavan. Ja kun muut nauttivat muista huvituksista, kostutellen itseään juomingeissa ja muissa tilaisuuksissa, jotka ovat näille läheistä sukua, silloin hän, kuten näyttää, näitten huvitusten asemasta huvittelee siten kuten olen kertonut.

PHAIDROS: Sinä kuvaat ihanaa ajanvietettä alhaisen ohella, Sokrates, sen ajanvietettä, joka kykenee leikkimään sanoilla kertoillen oikeamielisyydestä ja muusta, mistä sinä puhut.

SOKRATES: Niin on, rakas Phaidros. Mutta paljon kauniimpaa on luullakseni näiden asiain harrastaminen, kun noudattamalla dialektista taidetta, sittenkuin on tavannut sopivan sielun, istuttaa ja kylvää ymmärryksellä puheita, jotka kykenevät auttamaan itseänsä ja istuttajaansa ja jotka eivät ole hedelmättömiä, vaan omaavat siemenen, josta muut puheet muissa mielissä puhkeavat ja kykenevät tekemään tämän ikuisesti kuolemattomaksi ja tekemään sen omistajan niin onnelliseksi kuin ihmiselle vain on mahdollista.

PHAIDROS: Tämä, jota nyt puhut, on vielä paljoa kauniimpaa.

SOKRATES: Nyt voimme jo ratkaista tuon äskeisen kysymyksen, kun olemme päässeet tästä yksimielisyyteen.

PHAIDROS: Minkä sitten?

SOKRATES: Sen, jota me oikeastaan halusimme nähdä, vaikka sitten olemme tulleet tähän, nimittäin että tutkisimme Lysiaaseen puheitten kirjoittamisesta kohdistettua moitetta ja itse puheita, joita kirjoitettiin joko noudattaen tai noudattamatta taiteen sääntöjä. Mutta mikä on taiteellista, mikä ei, näyttää minusta olevan riittävästi selvitetty.

PHAIDROS: Siltä tuntui. Mutta muistuta minua vielä uudestaan, miten se selvitettiin.

SOKRATES: Ennenkuin joku tuntee jokaisen asian todellisen laadun, josta puhuu tai kirjoittaa, ja pystyy sitä kokonaisuutena siitä itsestään määrittelemään, ja määrittelyn jälkeen kykenee jaoittamaan sitä alalajeihin jakamattomuuteen asti ja ennenkuin hän samalla tavoin tarkasteltuaan sielun luonnetta on keksinyt jokaiselle luonteelle sopivan ilmaisutavan, ja siten kokoonpannut ja yksityiskohtia myöten muovaillut puheensa, että hän monisäikeiselle sielulle tarjoaa monisäikeisiä mutta sopusuhtaisia puheita, yksinkertaiselle taas yksinkertaisia — ennen ei ole mahdollista niin taiteenmukaisesti kuin asian luonteeseen nähden on mahdollista ryhtyä käsittelemään puheitten luonnetta, olkoon kysymys sitten opettamisesta tai mielipiteeseensä taivuttamisesta, kuten koko edellinen tutkistelumme on osoittanut.

PHAIDROS: Aivan sillä tavoin suunnilleen asianlaita minustakin näyttää olevan.

SOKRATES: Mitä taas tulee siihen, onko kaunista vai häpeällistä pitää tai kirjoittaa puheita, ja missä olosuhteissa tapahtuvana sitä syyllä voisi moittia tai olla moittimatta, se on selvitetty juuri äsken lausutussa.

PHAIDROS: Missä sitten?

SOKRATES: Sanottiin että, jos Lysias tai joku muu milloinkaan on kirjoittanut tai tulee kirjoittamaan joko yksityisissä tai valtion asioissa, sommitellen lakiehdotuksia tai kirjoittaen valtiollisen kirjoituksen siinä uskossa, että siinä vallitsee suuri varmuus ja selvyys, siinä tapauksessa koituu häpeää kirjoittajalle, joko sen hänelle joku sanoo tai ei. Sillä täydellinen tietämättömyys oikeasta ja väärästä ja pahasta ja hyvästä ei voi olla olematta todella häpeällistä, ei, vaikka koko rahvas sitä kiittäisi.

PHAIDROS: Ei tietystikään.

SOKRATES: Mutta se, joka on sitä mieltä, että kirjoitetussa puheessa jokaisesta asiasta täytyy paljon olla leikkiä, ja ettei milloinkaan ole mitään runomittaista tai suorasanaista puhetta kirjoitettu tai puhuttu, joka ansaitsisi vakavaa harrastusta — kuten rapsodien esitykset, jotka esitettiin ilman tutkiskelua ja opetusta vain ihmisten voittamiseksi — vaan että todellisuudessa parhaat niistä ovat olleet niiden muistuttamiseksi, jotka jo tietävät asiat; että ainoastaan opettavissa ja opetuksen takia esitetyissä ja todella sieluun piirretyissä oikeutta, kauneutta ja hyvyyttä koskevissa puheissa on selkeyttä, täydellisyyttä ja harrastuksen arvoista; että tulee sanoa tällaisten puheitten olevan oikeita poikiaan, ensinnä sitä joka on asianomaisessa itsessään ja hänen keksimänään hänessä asuu, sitten niitä tämän jälkeläisiä ja veljiä, joita mahdollisesti on istutettu muihin ja muitten ihmisten sieluihin kunkin ansion mukaan — se joka niin ajattelee ja joka ei puutu muihin puheisiin, tämä näyttää olevan sellainen mies, millaiseksi minä ja sinä toivoisimme tulevamme.

PHAIDROS: Aivan niin minä tahdon ja toivon kuin sinä puhut.

SOKRATES: Kylliksi olkoon jo laskettu leikkiä puheista. Ja kun sinä menet Lysiaan luo, niin ilmoita hänelle, että me laskeuduttuamme nymfien lähteelle ja lepopaikalle kuulimme puheita, jotka käskivät sanoa Lysiaalle ja muille, jotka mahdollisesti sepittävät puheita, Homerokselle ja muille, jotka sepittävät runoutta joko semmoisenaan tai laulamalla esitettäväksi, ja kolmanneksi Solonille ja jokaiselle, joka valtion asioissa on kirjoittanut kirjoituksia nimittäen niitä laeiksi, että jos hän on sepittänyt näitä, tuntien asian todellisen olemuksen ja kyeten auttamaan niitä tarkemmin käsittelemällä sitä, mistä on kirjoittanut, ja puhumalla itse kykenee osoittamaan, sen mitä on kirjoittanut, vähäarvoiseksi, tällaista miestä ei tule nimittää tätä kirjoitettua sanaa tarkoittavalla nimellä, vaan sellaisella, joka tarkoittaa sitä, mitä hän on vakavasti harrastanut.

PHAIDROS: Mitä nimiä sinä siis annat hänelle?

SOKRATES: Kutsua häntä viisaaksi näyttää minusta olevan liian paljon ja soveltuvan vain jumalalle. Mutta nimi viisauden ystävä (filosofi) tai jokin sentapainen soveltunee ja kuulunee hänelle paremmin.

PHAIDROS: Se ei ole lainkaan poissa paikaltaan.

SOKRATES: Sitä taas, jolla ei ole mitään arvokkaampaa kuin se, minkä hän pitkän aikaa sinne tänne vääntelemällä, yhteensovittamalla ja poispyyhkimällä on sommitellut tai kirjoittanut, sitä oikeudenmukaisesti voit kutsua runoilijaksi tai puheitten sepittäjäksi tai lakienkirjoittajaksi.

PHAIDROS: Kuinkas muuten?

SOKRATES: Ilmoita tämä nyt ystävällesi!

PHAIDROS: Entäs miten sinä olet tekevä? Sillä eihän tule sivuuttaa sinun ystävääsi.

SOKRATES: Ketä sitten?

PHAIDROS: Kaunista Isokratesta.[76] Mitä sinä tulet hänelle ilmoittamaan, Sokrates. Mitä me sanomme hänen olevan?

SOKRATES: Isokrates on vielä nuori, Phaidros. Mutta aion kuitenkin sanoa, mitä hänestä aavistan.

PHAIDROS: Mitä sitten?

SOKRATES: Hän näyttää luonnonlahjoiltaan olevan parempi kuin että häntä ja Lysiaan tyyliin kulkevia puheita voisi rinnastaa, ja hänen luonteensa on jalompaa yhdistelmää, niin ettei olisi lainkaan ihmeellistä, jos hän, iän varttuessa, puheissa, joita hän nyt harrastaa, paljon voittaisi muut, jotka milloinkaan ovat puhetaitoa harrastaneet, kuin lapset, ja jos häntä, siinä tapauksessa ettei tämä häntä tyydytä, ajaisi jumalallisempi into suurempiin tehtäviin. Sillä luonnostaan on miehen sielussa jotakin pyrkimystä viisauteen. Tämän tervehdyksen vien minä näiltä jumalilta Isokrateelle, lemmikilleni, vie sinä nuo toiset Lysiaalle, sinun lemmikillesi!

PHAIDROS: Niin on tapahtuva. Mutta lähtekäämme, koska hellekin on helpottanut!

SOKRATES: Eikö ole sopivaa, ennenkuin lähdemme, rukoilla näitä jumalia?

PHAIDROS: Miksei.

SOKRATES: Oi rakas Pan ja kaikki muut jumalat, jotka olette täällä! Antakaa minulle sisäistä kauneutta ja antakaa sen, mikä minussa on ulkonaista, olla sopusoinnussa sisäisen olemukseni kanssa! Rikas olkoon minusta viisas! Mutta kultaa olkoon minulla sellainen määrä, jota ei voisi kantaa eikä kuljettaa muu kuin kohtuullinen mies.[77] Vieläkö rukoilemme jotakin muuta, Phaidros? Minä puolestani olen näet kylliksi rukoillut.

PHAIDROS: Rukoile tätä minunkin puolestani! Sillä yhteistä on ystävien omaisuus.

SOKRATES: Lähtekäämme!

SELITYKSIÄ.

[1] Lysias, aikansa kuuluisimpia puhujia, syntyi v. 445 Ateenassa, minne hänen isänsä, kilpitehtailija Kephalos, oli Syrakusasta siirtynyt. Vuodet 429-412 nautti hän Etelä-Italiassa olevassa Thurioin kaupungissa kuuluisan reetori Tisiaan opetusta. Ateenaan palattuaan hoiti hän yhdessä veljensä, Phaidroksessakin mainitun Polemarkhoksen, kanssa isänsä Peiraieuksessa olevaa tehdasta. Kolmenkymmenen tyrannin päästyä Ateenassa valtaan joutuivat veljekset vainon alaisiksi. Polemarkhos menetti henkensä ja Lysias pelastui töin tuskin Megaraan, mistä päin hän innokkaasti otti osaa kansanvallan palauttamista tarkoittaviin suunnitelmiin. Kun nämä onnistuivat, koetti Thrasybulos, kumouksen johtaja, hankkia Lysiaalle Ateenan kansalaisoikeuksia yrityksessään kuitenkaan onnistumatta. L. kuoli v. 380. Lysiaan puhujamaineelle laski perustan se puhe, jonka hän v. 403 piti veljensä murhaajaa vastaan. Sittemmin Lysias toimi etupäässä logographina (nimitys tarkoitti silloin asianajajaa, aikaisemmin kronikoitsijaa). Hänen nimellään kulkevista puheista piti antiikin tutkimus autenttisena. Se puhe, joka esitetään Phaidroksessa, on luultavasti jonkin hänen todella pitämänsä puheen mukailu. Muuten on 34 puhetta häneltä kokonansa säilynyt. — Vaikkakin Lysiaalta puuttuu ajatusten syvyyttä, on hän kuitenkin yleensä parempi sitä kuvaa, jonka Phaidros-dialogi hänestä antaa. Varsinkin on huomattava hänen kykynsä luonnehtia niitä henkilöitä, jotka hän esittää puhuvina oikeuden edessä sekä hänen esitystapansa yksinkertaisuus, koruttomuus ja selkeys. Myöhempi n.s. attikalainen puhetaidon suunta, joka tavoitteli näitä ominaisuuksia, piti häntä suuressa arvossa. Hänen tyylinsä roomalaisista jäljittelijöistä mainittakoon erikoisesti C. Iulius Caesar. Vrt. muuten johdantoa.

[2] Akumenos ja myöhemmin mainittu Eryximakhos, joka esiintyy Symposion-dialogissa, olivat tunnetuita lääkäreitä. E. mainitaan myös Protagoras-dialogissa.

[3] Kilparadat, joilla varsinaiset nuorukaisten juoksuharjoitukset ja -kilpailut tapahtuivat, olivat samalla iäkkäämpien ihmisten tavallisia kävelypaikkoja.

[4] Epikrates, luultavasti joku senaikuisia demagoogeja.

[5] Morykhos on mahdollisesti sama henkilö, jota vanha attikalainen komedia ivaa tunnettuna elostelijana.

[6] Olympolaisen Zeun temppeli oli kaupungin kaakkoisosassa. Vanhin temppelirakennus, joka mahdollisesti ei edes valmistunut, on Peisistratoksen ajoilta. Myöhemmin alkoi kuningas Antiokhos IV Epiphanes rakennuttaa paikalle suuremmoista temppeliä, jonka rakennustyön vasta keisari Hadrianus saattoi päätökseen.

[7] Pindaroksen sanoja. Viittaus I:n Isthmolaisen oodin 2-3 sakeisiin.

[8] Megaraan asti, jonne Ateenasta oli n. 4 penikulmaa.

[9] Herodikos on kai sama henkilö, jonka Protagoras-dialogissa sanotaan olevan syntyisin Megarasta. Epävarmaa on, onko Valtiossa mainittu voimistelunopettaja sama mies.

[10] … haltioitumistoverin. Alkuteksti edellyttäisi oikeastaan käännöstä: toverin koryhanttihurmiossa, johonka alkuaan phrygialaisen jumalattaren Kybelen palvelijat, tämän seuralaisia, korybantteja, jäljitellen pyrkivät pääsemään.

[11] Ilisos, pieni joki Ateenan eteläpuolella.

[12] Boreas, pohjatuulen jumala, oli tarun mukaan ryöstänyt attikalaisen kuninkaan Erekhtheun tyttären, Oreithyian Ilisoksen rannalta. Tarua ovat käsitelleet tragediassaan Oreithyia sekä Aiskhylos että Sophokles. Pharmakeia oli nimenä eräällä najadilla ja hänen Ilisoksen luona olevalla lähteellään. Lause “tai Areiopagokselta… eikä täältä” on mahdollisesti myöhempi lisäys. Itse tarun yhteydessä saa Platon tilaisuuden esittää kantansa siitä kuivan ratsionalistisesta, allegorisoivasta myyttien selitystavasta, jota viisaat, s.o. sofistit harjoittivat. Vaikka häntä ei suinkaan kansanuskonto tyydyttänyt, ei hän voinut yhtyä niihin, jotka näin pyrkivät tuhoamaan jumalat kokonaan.

[13] Kentaurit kuvaa myöhempi taide olennoiksi, joilla oli yläruumis ihmisen-, mutta varsinainen vartalo hevosenkaltainen. Aikaisemman käsityksen mukaan heillä oli ihmisruumiiseen yhtynyt puolikas hevosruumista. Heidän luontonsa oli villi ja hillitön.

[14] Khimaira Typhonin tytär (kts. alemma) oli tulta syöksevä hirviö, edestä jalopeura, keskeltä vuohi ja takaa käärme, joka asui Lykiassa, minkä vulkaanisen luonnon personifikatio hän oli. Hänet tappoi tarun Korinthokseen sijoittama Bellerephon (B. alkuaan merijumala) ihmeratsultaan Pegasokselta. Sittemmin Pegasos esti kavioniskullaan Muusain laulusta hurmautuneen Helikon vuoren kohoamasta taivaaseen ja synnytti Hippokrenen (Hevoslähteen). Runoilijain palvelukseen on vasta myöhempi aika sijoittanut Pegasoksen.

[15] Kuulu delphoilainen kirjoitus, “gnothi seauton, tunne itsesi”, on lähtökohta Sokrateella hänen pyrkimyksessään todelliseen tietoon olevaisesta.

[16] Typhon, satapäinen, tulisilmäinen hirviö, joka nousi vimmattuun taisteluun Zeuta ja muita jumalia vastaan Kilikiassa, jonka maan onkaloihin tai Etnan alle hän hävittyään suistui ja sieltä synnytti maata sulattavaa kuumuutta, tuulispäitä y. m. s. luonnonilmiöitä. Hän kuten Khimairakin on siis vulkaanisten ilmiöitten porsonifikatio.

[17] Akheloos, Kreikan suurin joki, virtojen kuningas, jonka kultti oli yleinen koko Kreikassa. Tuttu on hänen taistelunsa Herakleen kanssa Deianeiran omistamisesta.

[18] Yhdeksän arkhonttia, Ateenan korkeimmat hallitusmiehet, jotka valittiin vuodeksi kerrallaan. Plutarkhoksen mukaan he astuessaan virkaansa vannoivat julkisen valan, jossa lupasivat olla valtion laeille kuuliaisia ja pysyä lahjomattomina sekä sitoutuivat siinä tapauksessa, että valansa rikkoisivat, Apollonin oraakkelitemppeliin pystyttämään oman luonnollista kokoa olevan kultaisen kuvansa rangaistukseksi itselleen ja varoitukseksi muille.

[19] Kypselidien vihkilahja oli muuan arkku, jota säilytettiin Heran temppelissä ja josta vielä kreikkalainen taidehistorioitsija Pausanias 2:sella vuos. j.Kr. esittää seikkaperäisen kuvauksen. Tässä arkussa oli muka Kypselos, josta myöhemmin tuli Korinthin hallitsija (657-629 e.Kr.), pelastunut sukulaistensa vainolta, jonka alaiseksi hän oli joutunut, kun oli ennustettu, että hän kukistaisi nämä, jotka silloin pitivät valtaa Korinthissa. Todennäköisesti vihkilahja on Kypseloksen poikain teettämä ja Heralle vihkimä ja sellaisena Platonkin sen esittää.

[20] Huvinäytelmänkirjoittajain kömpelöä keinoa käyttäisi Phaidros, jos hän toistaisi ne sanat, joita Sokrates oli hänestä käyttänyt, ennenkuin hän rupesi puhumaan. Keinon kömpelyys oli siinä, että syytetty henkilö viskasi saman syytöksen jotenkin samoin sanoin vastustajaan.

[21] Sokrates peittää silmänsä, jottei Phaidros huomaisi, puhuuko hän leikillään vai tosissaan. Tällä Platon ehkä myös tahtoo osoittaa, ettei Sokrates esitä omia (eikä hänenkään, Platonin) mielipiteitä.

[22] Sokrates johtaa leikillään runotarten epiteetin, ligeiai Ligyes nimestä, kenties jäljitellen sofistien etymologisia selityksiä. Nämähän varsinaisesti perustivat kielitieteellisen tutkimuksen, joka kuitenkin muodostui perin epäkriitilliseksi ja epämetodiseksi. Erittäinkin oli niin laita äänne- ja muoto-opin. — Ligureista (Ligyes), jotka asuivat Pohjois-Italiassa, kerrotaan, ettei edes taisteluissa koko joukko yht’aikaa tapellut, vaan osa jäi syrjään laululla kiihottaakseen taistelevia.

[23] raskaasti raskauttavat — raskaudesta — rakkaus. Olen koettanut käännöksessä saada ilmi sen etymologisen sanaleikin, joka on sanoissa erromenos (voimakkaasti) rhostheisa (voimistuneena) ap’autés tés rhomes (itse voimasta, itse voimasanasta) (se on saanut nimen) eros (rakkaus). Yleensä näyttää sopivien vastineitten keksiminen tällaisille leikillisille etymologioille tai sanaleikeille miltei mahdottomalta, ja on niitten valitettavasti käännöksessä täytynyt jäädä pois. — Vrt. muuten edellistä selitystä.

[24] Liuskan pudottua toisella tavalla. Sanat tarkoittavat poikien kesken yleistä leikkiä, missä osanottajat jakaantuivat kahteen puolueeseen, joitten keskelle asettui eräs pojista ja heitteli ilmaan liuskaa, joka toiselta puolen oli valkoinen, toiselta musta. Siitä, mikä väri liuskan pudottua maahan jäi päällepäin, riippui, kumpi puolueista sai lähteä pakoon ja kumpi ajaa takaa. Jos liuska putosi toisella tavoin kuin ennen, vaihtuivat osat, ja takaa-ajajasta tuli pakeneva.

[25] “Kuin sudet lampaita…”, säe on mahdollisesti Platonin itse sepittämä. Tähän kohdistuu Sokrateen hiukan myöhemmin tekemä leikillinen huomautus, että hän jo lausuu heksametrejä eikä enää dithyrambeja. Dithyrambi oli Dionysioksen palveluksessa esitetty juhlalaulu, jota khoori lauloi tanssien ja usein huilun säestyksellä. Ateenassa kehittyi dithyrambi myöhemmin säerakenteeltaan yhä vapaammaksi ja itse sävelmä tuli pääasiaksi. Dithyrambin sävy oli yleensä haltioitunut ja intohimoinen. Sokrateen jumalallinen innoitus oli siis häviämässä ja vaihtumassa rauhalliseen eepilliseen tunnelmaan, t.s. hänen oli jo aika lopettaa puheensa.

[26] Thebalainen Simmias on yksi keskustelijoista Phaidon-dialogissa. Hän oli Krotonista Etelä-Italiasta kotoisin olevan pythagoralaisen filosofin, Philolaoksen oppilas. Kriton-dialogissa mainitaan Simmiaan hankkineen riittävän rahamäärän, millä voitaisiin lahjoa vartiat ja siten auttaa Sokrates Kritonin suunnitelman mukaan pakenemaan vankilasta. Diogenes Laertios, 3:nnen vuosis. alussa j.Kr. elänyt kreikkalainen filosofianhistorioitsija mainitsee hänen kirjoittaneen 23 dialogia.

[27] haltiani. Tunnettua on, miten Sokrates usein ikäänkuin pysähtyi kuuntelemaan sitä omituista sisäistä ääntä, jota hän kutsui daimonionikseen, haltiakseen. Puhe daimonionista perustui siihen yleiseen uskoon, että jokaisella ihmisellä oli oma daimoninsa. Kukaan ei kuitenkaan ollut siihen sellaisessa suhteessa kuin Sokrates ja se tapa, millä hän daimonionistaan puhui, aiheutti sen, että häntä syytettiin m.m. siitä, että hän daimonuskollaan oli häpäissyt jumalia.

[28] Ibykos (n. 550) oli kotoisin Ala-Italian Rhegionista, mistä hän siirtyi Samokseen kasvattamaan sen tulevaa hallitsijaa Polykratesta, jonka hovissa hän sittemmin eli. I:n khoorilauluilla oli usein vahvasti eroottinen luonne, mutta käsittelivät ne myös puhtaasti eepillisiä aiheita Stesikhoroksen (kts. edemmä) tapaan, jota I. runoteknillisestikin on lähellä. — Tuttu on tarina I:n kuolemasta: Pari rosvoa murhasi hänet. Mutta parvi kurkia sattui olemaa lähellä ja nämä nähdessään myöhemmin Korinthissa rosvot antoivat ilmi itsensä puhumalla Ibykoksen kurjista. Aihetta on Schiller käsitellyt tunnetussa runossaan “Die Kraniche des Ibykos”.

[29] Stesikhoros (n. 640-555) oli kotoisin Sisilian Himerasta, mistä hänen täytyi paeta hirmuhallitsija Phalariin vihaa toiseen Sisilian kaupunkiin Katanaan. Nimensä “khoorinjärjestäjä” hänen kerrotaan saaneen khoorien järjestämisestä ja harjoittamisesta. S:n päämerkitys on siinä, että hän khoorilyriikkaan onnellisesti yhdisti eepillisiä aiheita (troialais-, thebalais- ja Heraklestarustosta), vakiinnutti sen jäsentelyn ja kehitti erikoisen lyyrillisen tyylin. — Taru kertoo että Helena, jota S. oli eräässä laulussaan moittinut karkeasti vikapääksi Troian sotaan, oli sokaissut hänen silmänsä, mutta antanut tälle näkönsä jälleen, kun hän oli sepittänyt Palinodian, peruutuslaulun. Tämä taru sopii sikäli S:n runoilijaluonteeseen, että hän itsenäisesti käsitteli aiheitansa ja ikäänkuin sulatti ne uudestaan. S. näyttää käsitelleen myyttejä korkeammalta siveelliseltä ja uskonnolliselta kannalta kuin ne esitetään Homeroksella, ja siksi Platon ilmeisesti asettaa hänet Homeroksen yläpuolelle.

[30] Platon on nähtävästi tarkoituksella asettanut kummankin, sekä Phaidroksen että Stesikhoroksen, täydelliset nimet vastakkain. Vastakohta kuulun runoilijan ja intoilija-tyhjäntoimittajan välillä jo sinänsä vaikuttaa. Eräs Platonin selittäjä, Ast, on ollut löytävinään nimien merkityksissä vastakohtia. Se tapa, millä hän tulkitsee nimet, tuntuu kuitenkin mielivaltaiselta. — Muuten kannattaa panna merkille, että Platon ulkonaisestikin on tahtonut osoittaa, että se metafysiikka, joka myytissä esiintyy, ei sisällä Sokrateen omia ajatuksia, nimittäin antaessaan Sokrateen saada puheensa Stesikhorokselta. Näin hän muuallakin menettelee: esim. Symposionissa on Sokrateen ylistyslaulu Erokselle ja Eroksesta muka saatu papitar Diotimalta.

[31] Ei ole tosi se puhe. Puhe alkaa samoilla sanoilla kuin Palinodia.

[32] Monivivahteinen verbi sophronein esiintyy tässä mainesthai (olla hullu) sanan vastakohtana. Käännökset “olla mieleltään terve”, “olla tervejärkinen”, “ajatella terveesti”, lienevät tällöin paikallaan, samoinkuin adjektiivin sophron vastineena “mieleltään terve, tervejälkinen” ja substantiivin sophrosyne, “mielen terveys, tervejärkisyys”. Samalla tavoin on sanat tulkittu jo aikaisemmin käännöksessä.

[33] Delphoin naisprofeetta, kuulu Pythia.

[34] Dodonan oraakkelipaikka oli hyvin vanha. Historiallisena aikana siellä palveltiin Zeuta ja tämän puolisoa Dionea. Ennustus luettiin pyhän tammen huminasta.

[35] Sokrateen antamat selitykset manike ja mantiké sanojen suhteesta ovat tilaisuutta varten sepitetyt ja niitä kenties ei ole otettava vakavalta kannalta, yhtävähän kuin oioonistiké sanan johtamista tekaistusta oionistike’sta, johon sisällytetään tekstissä mainitut sanat oi-sis (arvelu), nus (järki) ja historia (tutkimus, tieto). Platon lienee itsekin ollut tietoinen siitä, että oioonistiké johtuu sanasta oioonistes (linnuista ennustaja) ja tämä taas puolestaan sanasta oioonós (petolintu, jota ennustaessa tarkattiin).

[36] Samansuuntainen todistus sielun kuolemattomuudesta esiintyy Cicerolla (Tusc. disput. 1, 23, 53). Vrt. johdantoa.

[37] Siivekkään. Alkutekstissä esiintyvä sana ei näytä joka kohdassa tarkoittavan siipiä, vaan toisissa paikoin sitä käytettäneen sulista. Siitä johtuu sanojen vaihtelu käännöksessä.

[38] Hestia jää lieden jumalattarena jumalien asuntoon.

[39] … on heillä ravintona pelkkä arvelu. Arvelu on Platonilla alempi tietolaji, jolla ideamaailmaa ei voi käsittää.

[40] Adrasteia on kenties alkuaan sama jumaluusolento kuin phrygialainen Kybele. Myöhemmin hänet yhdistettiin Nemesikseen ja Tykhehen ja näin hän esiintyy välttämättömyyden ja oikeudenmukaisen rangaistuksen ja palkinnon jumalattarena.

[41] Platon vertaa tässä pyrkimystä päästä ideamaailman yhteyteen salamenoihin. Saman vertauksen esittää Diotima Sokrateen suun kautta Symposionissa.

[42] Yhtähyvin kuin Platon johtaa sanaa himeros (kaiho) sanasta mére (osat) voinee käännöksessä asettaa kaiho sanan yhteyteen kaikkoovat sanan. Etymologia on luonnollisesti aivan väärä.

[43] Homerideiksi kutsuttiin Homeroksen laulujen harrastajia, joko esittäjiä, tulkitsijoita tai jäljittelijöitä. Heidän tililleen panee Platon säkeet, jotka kenties ovat hänen improvisoimiaan. Käännökseni poikkeaa luultavasti kaikista muista käännöksistä. Nähdäkseni on toinen säe “uskallettu” itse Pteros-nimen takia, joka on tilapäinen rohkea muodostus pteron (siipi, sulka) sanasta. Säe ei ole runomitallisesti hyvä, koska Pteros-sanan edellä oleva de on luettava lyhyeksi, vaikka konsonanttiyhtymä pt seuraa. Mitään enempää ei tästä kohdasta käsittääkseni pidä etsiä.

[44] kuten Bakkhottaret. Bakkhotarten, Bakkhoksen, Dionysioksen papitarten mainitaan Platonin Ionissa (534) haltioituneessa tilassa ammentavan virroista mettä ja maitoa.

[45] ikäänkuin rajanuoran luota. Kuva on otettu kilpa-ajoista.

[46] Ganymedes, troialainen kuninkaan poika, jonka Zeus teki lemmikikseen ja kotkan hahmossa vei jumalien luo, joiden juomanlaskijaksi hän G:n teki.

[47] Sanat kuten se, joka on toiselta saanut silmätaudin perustuvat käsitykseen, että se, joka katsoi jonkun sairaisiin silmiin, siten tartutti itseensä tämän sairauden.

[48] … ovat he voittaneet yhden kolmesta todella olympialaisesta ottelusta. Olympialaisissa painiotteluissa julistettiin painija voittajaksi vasta kolmesti heitettyään vastustajansa maahan. Kolme kertaa piti filosofin vaeltaa nuhteettomasti täällä maailmassa, jotta hänen sielunsa jälleen pääsisi takaisin jumalien luo.

[49] Polemarkhos. Vrt. johdantoa.

[50] Sen hyökkäyksen, jonka Phaidros mainitsee erään Ateenan valtiomiehistä tehneen Lysiasta vastaan, on arveltu tarkoittavan ateenalaisen puhujan ja puoluejohtajan Arkhinoksen puhetta, jossa hän v. 403 jyrkästi vastusti ehdotusta kansalaisoikeuksien myöntämisestä Lysiaalle, ja tätä seikkaa on käytetty sen otaksuman tukena, että Phaidros kuuluu Platonin varhaisimpaan tuotantoon. Vaikka myöntäisikin mahdolliseksi otaksuman viittauksesta Arkhinoksen puheeseen, ei silti tarvitse katsoa tämän todistavan dialogin itsensä näihin aikoihin ilmestyneen.

[51] Sinä et huomaa … suloista mutkaa. Olen seurannut Heindorffin lukutapaa, jonka mukaan tekstissä seuraavat erittäin vaikeasti tulkittavat sanat ovat myöhempi interpolatio ja siis pyyhittävät.

[52] Neuvosto on hyväksi nähnyt j.n.e. Näin tavallisesti alkavat neuvoston tai kansan päätökset.

[53] Se (sirkkojen suku) ei synnyttyään tarvitse yhtään ruokaa. Vanhan kreikkalaisen sadun mukaan eivät sirkat tarvinneet mitään ravintoa, vaan elivät pelkästään kasteesta.

[54] Terpsikhora oli tanssin ja khoorilaulun, Erato rakkauslaulun, Kalliope eepillisen runouden ja Urania tähtitieteen runotar.

[55] … jotka kunnioittavat sitä muusillisen taidon alaa, joka kuuluu heille. Filosofiakin kuului runotarten hallitsemiin taiteisiin.

[56] Ei tosiaankaan tule olla hyljätty se sana. Nestorin sanat Iliadissa. II 361.

[57] Todellista puhetaitoa j.n.e. Sanat ovat todennäköisesti myöhempi lisäys.

[58] Leikillään esittää Sokrates Troian sodan sankarit Nestorin ja Odysseun muka retoriikan teoreetikoiksi. Heihin rinnastetaan sitten sofistit Gorgias, Thrasymakhos ja Theodoros, Nestoriin Gorgias, koska hänen kerrotaan eläneen 108 vuoden ikäiseksi. — Gorgias, joka oli kotoisin Sisilian Leontinoista ja sieltä erään lähetystön mukana saapunut Ateenaan, oli vanhemmista sofisteista kuuluisimpia. Puhujana ja uuden opetuksen jakajana hänellä oli nuorison keskuudessa tavaton menestys. Filosofina G. kielsi kaiken tiedon ja ylipäänsä kaiken olevaisen. Hänen oppinsa ydin on: ei mitään ole olemassa; jos olisikin jotakin, ei siitä voisi saada tietoa; jos tietoa taas voisi saada, ei sitä voisi muille välittää. Gorgiaan edustamaa suuntaa on Platon pahasti ruoskinut samannimisessä dialogissaan (se on ilmestynyt suomeksikin, Kaarlo Forsmanin kääntämänä). Thrasymakhos, sofisti ja retoriikan teoreetikko, esiintyy Valtio-dialogissa yhtenä keskustelijoista. Hän oli kotoisin Khalkedonista. Hänen taiteestaan antaa m.m. Cicero kiittävän arvostelun. Theodoros, Byzantionista kotoisin oleva reetiori, saa vähän myöhemmin Sokrateelta epiteetin sana-Daidalos.

[59] Palamedes oli kreikkalaisten neuvonantaja Troian sodassa, jonka Odysseus lopuksi joko itse surmasi tai syytöksillään sai sotajoukon surmaamaan. Häntä pidettiin kirjainten, lukujen, tähtitieteen, kirjoitettujen lakien ja muittenkin hyödyllisten taitojen keksijänä.

Elealainen Palamedes oli Zenon (miehuusikä n. 460), joka terävissä päätelmissä puolusti elealaisen filosofikoulun oppeja, jotka kielsivät moneuden, paikallisuuden ja ajallisuuden ja kaiken liikunnon, lukien ne vain pettävän aistinhavainnon piiriin. Zenonin syllogismeista on ehkä kuuluisin “Akhilleus ja kilpikonna”: Akhilleus ei voi saavuttaa kilpikonnaa, jos sillä on etumatka. Zenon on, kuten Aristoteles häntä nimittää, dialektiikan isä.

[60] Midas tarunomainen phrygialainen kuningas, kuuluisa ennen kaikkea rikkaudestaan. Hautakirjoituksen säkeet synnyttävät selvän ajatuksen, luettakoon ne missä järjestyksessä tahansa.

[61] Sana-Daidalos on jokseenkin samaa kuin sanataituri. Nimen jälkiosana on attikalaiseen tarustopiiriin kuuluvan kaiken taidetyön myytillisen edustajan tunnettu nimi. Tästä yhteydestä ja seuraavasta saamme jonkinlaisen käsityksen niistä taidekeinoista, jotka senaikuinen sofistinen retoriikka synnytti.

[62] Euenos sofisti oli tunnettu myös elegikkona.

[63] Tisias (tai kenties on oikeammin luettava Teisias) Sisiliasta, oli vanhimpia reetoreita ja m.m. Gorgiaan, Lysiaan ja Isokrateen opettaja.

[64] Prodikos, Kios saarelta kotoisin oleva sofisti, jossa syvälliseen, vakavaan luonteeseen yhtyi suuri tutkimusinto. Platonin ivallisista viittauksista tiedämme hänen harrastaneen synonymiikkaa. Kansanuskontoon nähden hän asettui arvostelevalle kannalle selittäen luonnonilmiöitten ensinnä ihmisten tajunnassa jumaloituneen. Toiset jumalat hän taas käsitti alkuaan kuuluisiksi sankareiksi. Elämänkatsomukseltaan hän oli pessimisti. Ihmisen parhaan lohdutuksen hän näki työssä, ja työn sankari Herakles tuli hänen mieliheroksekseen. Prodikoksen ylistyspuhe Herakleen kunniaksi sisälsi tunnetun episodin “Herakles tienhaarassa”.

[65] Hippias, joka oli kotoisin Eliista, oli laajatietoinen ja monipuolinen sofisti, joka maksua vastaan harjoitti reetorin tointa useissa Kreikan kaupungeissa. Platonin molemmissa hänestä nimensä saaneissa dialogeissa (n.s. Hippias minor ja Hippias maior) hän joutuu epäedulliseen valoon sekä mielipiteittensä hataruuden että turhamaisuutensa vuoksi.

[66] Elean muukalainen on Zenon.

[67] Polos oli kotoisin Sisilian Akragas- (lat. Agrigentum) kaupungista, Gorgiaan ja muuten tuntemattoman Likymnoioksen oppilas.

[68] Protagoras, syntynyt Abderassa n. 485, oli Gorgiaan ohella vanhemmista sofisteista kuuluisin, Perikleen ystävä. Hänen harrastuksensa kohdistui inhimillisen elämänpiirin eri aloihin. Häntä vastaan nostetun syytöksen johdosta hän pakeni 416 Sisiliaan. Hänen filosofisista opeistaan tärkeimpiä ovat ensiksi se, että jumalista ei voida mitään tietää, ei edes ovatko he olemassa, ja toiseksi se tietoteoreettinen kanta, joka sisältyy tunnettuun lauseeseen: ihminen on kaikkien asioitten mitta. Tämä kanta kävi vaaralliseksi, kun myöhemmät sofistit sovelluttivat sen eetilliselle alalle. Reetorina hän erikoisesti harrasti puhdaskielisyyttä. Protagoraan persoonasta antaa Platon samannimisessä dialogissa erinomaisen elävän, iroonisesti piirretyn kuvan, Theaitetos dialogissa hän varsinaisesti hyökkää hänen oppinsa kimppuun.

[69] Khalkedonilainen, ylempänä mainittu Thrasymakhos.

[70] Eivät he kuitenkaan raa’asti häntä haukkuisi. Hieno huomautus Phaidrokselle, joka juuri edellä on käyttänyt sellaisia voimakkaita sanontatapoja kuin “hän on hullu”, “hän ei ymmärrä koko taidosta mitään”. Näillä sanoilla on Platon kenties myös lausunut ajatuksensa eri suuntien välillä käydyn polemiikin useinkin sopimattomasta sävystä.

[71] Adrastos oli tarunomainen Argoksen kuningas, yksi johtajista kuuluisalla seitsemän (ruhtinaan) sotaretkellä Theebaa vastaan. Platon kutsuu häntä hunajaapuhuvaksi, mesikieleksi (meligerys) luultavasti erään Tyrtaioksen säkeen mukaan, jossa Adrastoksella on samaa merkitsevä epiteetti meilikhógerys. Adrastosta itseään ei Platon kuitenkaan tässä tarkoita, vaan käyttää hänen nimeään — vrt. edellä esim. rinnastusta Nestor-Gorgias jostakin senaikuisesta puhujasta, kenties, kuten on arveltu, Antiphonista, Thukydideen opettajasta, joka puhujana oli erittiin kuuluisa. Edustaen ylimyspuolueen oikeinta siipeä hän oli yksi johtavimpia miehiä Ateenassa v. 411 toimeenpannussa valtiomuodon muutoksessa. Kun vähän sen jälkeen kansanvaltainen puolue taas pääsi aseman herraksi, tuomittiin Antiphon kuolemaan ja mestattiin.

[72] Anaxagoras, syntyi n. 500 Klazomenaissa, lähellä Smyrnaa, ja muutti n. 463 Ateenaan. Hän toi sinne ensimäisenä filosofian ja hänen asemansa oli sen henkisessä elämässä erittäin keskeinen. Useat etevimmät miehet, m.m. Perikles ja Euripides, olivat hänen läheisiä ystäviään. Perikleen vastustajat syyttivät häntä kuitenkin jumalattomuudesta ja hänen oli jätettävä Ateena. Vähässä-Aasiassa hän kuoli 428. A:n filosofisen käsityksen mukaan ei ole syntymistä eikä häviämistä, vaan ainoastaan sekoittumista ja eroamista. Erilaisia perusaineita on äärettömän paljon. Liikkeelle paneva voima on järki, nus, joka kuitenkaan ei myöhemmin vaikuta mitään kehitykseen. Varsinainen idealisti ei A. siis ole ja nus-käsite itsekin on materialistinen. Nus on näet vain hienointa ja puhtainta ainetta. —

[73] Asklepiadit, joitten nimi johtuu lääketaidon jumalasta, Asklepioksesta, olivat Kos saaren kuuluisaa lääkärisukua. Heihin kuuluva Hippokrates (n. 460-372) oli syvällinen ja perinpohjainen tutkijaluonne ja lienee pidettävä lääketieteellisen tutkimuksen varsinaisena alkuunpanijana. Hippokrateen nimellä on säilynyt suuri joukko teoksia, jotka kuitenkin suureksi osaksi ovat toista alkuperää. Phaidroksessa mainitun Hippokrateen metodin perusteella on myöskin yritetty ratkaista kysymystä teosten oikeaperäisyydestä — kuitenkin vähin ja epävarmoin tuloksin.

[74] Olen siis kuullut… Koko tarina on nähtävästi tilaisuutta varten vapaasti muodostettu. Kuten monessa kohden muuallakin on tässäkin täytynyt luopua yrityksestä siirtää alkutekstin sanaleikkejä suomenkieleen.

[75] Adonis, jonka palvelus kenties on itämaista alkuperää, oli etelämaalaisen kukkean, mutta nopeasti lakastuvan luonnon personifikatio, ihana nuorukainen, jota Aphrodite rakasti ja hänen jouduttuaan väkivaltaisen kuoleman uhriksi — Areen lähettämä metsäkarju tappoi hänet eräällä metsästysretkellä — kiihkeästi suri. Hänen muistojuhlissaan esitettiin hautajaismenoja ja hänen ruumistaan esittävän puunuken ympärille istutettiin ruukkuihin siemeniä, jotka keinotekoisen lämmön vaikutuksesta nopeasti versoivat yrteiksi, mutta yhtä nopeasti lakastuivat.

[76] Isokrates (436-338) syntyi Ateenassa. Nautti etevimpien sofistien, m.m. Gorgiaan ja Prodikoksen opetusta. Hän ei julkisena puhujana esiintynyt, vaan hänen toimintansa rajoittui opettamiseen ja puheitten kirjoittamiseen. Isokrates oli moraalisesti korkeammalla kannalla kuin sofistit ja opetustoimintaansa, jonka päämäärä oli filosofia — ei kuitenkaan sokratelaisessa eikä platonilaisessa mielessä, vaan suunnilleen yleissivistystä tarkoittavaksi käsitettynä — hän piti samalla siveellisesti kasvattavana. I:n puheista useat olivat poliittisia luonteeltaan ja niissä hän ajoi yleishelleenisen kokoomuksen asiaa ja sotaa vanhaa vihollista, Persiaa vastaan. Erään näistä puheistaan hän osoitti Makedonian kuninkaalle Philippokselle. Oikean puhujan oli Isokrateen mielestä oltava proosaa käyttävä runoilija. Hänen tyylivaistonsa on erittäin herkkä ja tyylikeinojen käyttelyssä hän on mitä huolellisin. Hänen tyylinsä vaikutus on ollut varsin suuri, vieläpä Platoniinkin, joka I:n tavoin myöhemmissä dialogeissa välttää hiatuksia. I:ta on aivan viime aikoina alettu arvioida hyvinkin korkealle ja hänen poliittisille mielipiteilleen antaa esim. sellainen tutkija kuin Ed. Meyer Vanhanajan historiassaan suurta tunnustusta. Vrt. muuten johdantoa.

[77] Mutta kultaa olkoon minulla sellainen määrä, jota ei voisi kantaa eikä kuljettaa muu kuin kohtuullinen mies. Sanojen ajatus on vähän hämärä ja tekstiä ovat muutamat arvelleet turmeltuneeksi. Ajatus tuntuu olevan se, että Sokrateen rukoilema kultamäärä on samaa kuin kullan puute.